"Yhdyn herra Fransemmeryn mielipiteeseen, rouva Braxfield", lisäsi
Blick kumartaen. "Aivan samoin ajattelin minäkin!"
"Niin, minä olen säilynyt hyvin", sanoi rouva Braxfield hyvillään. "Me kaikki säilymme — ja kuten sanoin, tyttäreni on perinyt suvultamme hyvän ulkonäkönsä. Mitä taas hänen kasvatukseensa tulee — no, jollei hän ole hyvin kasvatettu nuori nainen, niin syyttäköön itseään. Hän kävi Selcasterin tyttökoulua kymmenvuotiaasta aina siihen asti, kun täytti viisitoista; sitten hän opiskeli kaksi vuotta tietääkseni Lontoon parhaassa sisäoppilaitoksessa ja lopetti koulunkäyntinsä Pariisissa, missä hän oleskeli kaksitoista kuukautta. Määrättömästi rahaa hänen kasvatuksensa minulle maksoi, sen voin teille sanoa! Ja kun olin uhrannut hänen sivistyksensä hyväksi kaiken tämän, silloin myin Valtikan ja vetäydyin tänne, jotta tyttö saisi sopivan kodin. Mutta pian tänne tulomme jälkeen, herra Fransemmery, tein sen havainnon, että hän ja nuori Harry Markenmore olivat pihkautuneet toisiinsa, että he järjestivät kohtauksia lähimetsiin ja että heidän välillään oli muutakin sellaista. Minä en sallinut sen pelin jatkua, kun tiesin, mitä se kaikki merkitsi ja mihin se johtaisi, ja niin katkaisin välit Harryn kanssa. Mutta sitten hän sai minut suostumaan kihlaukseen, vaikka hän tosin suostutteli minut pitämään asian salassa hänen isältään ja sisareltaan vielä jonkun aikaa. Ja lopulta hän rupesi puhumaan minulle innokkaasti avioliitosta — hän lupasi, että jos minä vain antaisin suostumukseni siihen, niin hän kertoisi asiasta sir Anthonylle vähän myöhemmin. Ja niin annoin perää, näin heidät vihittävän eräässä Lontoon kirkossa, ja pian sen jälkeen sir Anthony sairastui, minkä varjolla Harry lykkäsi tuonnemmaksi selvityksen, ja vaikka sellaisia tilaisuuksia — monen monituisia tilaisuuksia, herra Fransemmery! — oli tarjolla, jolloin hän olisi voinut kertoa isälleen — ja sisarelleen hän olisi tietysti voinut kertoa milloin hyvänsä — niin hän keksi aina tekosyitä. Kun siis sir Anthony kuoli ja kun lisäksi tuli tämä Guyn juttu ja Harrystä tuli arvonimen ja tiluksien perijä, niin minä päätin itsekseni, että asiaan olisi heti käytävä käsiksi ja saatettava se oikealle tolalle, ja sanoin sen Harrylle. Olen tavannut hänet tänään kaksi kertaa ja hän on täydelleen kaikkien niiden Markenmorein kaltainen, jotka aikanani ole tuntenut — itsepintainen ja omavaltainen! Hän tahtoi lykätä sen jälleen — siksi, kunnes hänen isänsä ja veljensä olisi haudattu. Minä sanoin ei! — minun tyttäreni ottaa oikean paikkansa Markenmoren kartanon valtiattarena huomisaamuna. Ja sen hän tekeekin!"
"Te kai, rouva", huomautti Fransemmery levollisesti, "sanoitte äsken ilmoittaneenne avioliitosta?"
"Kyllä!" vastasi rouva Braxfield.
"Kenelle, jos saan luvan kysyä? Herra Blick on kai kuullut siitä joltakin henkilöltä kylässä?"
"Ilmoitin sen asianomaisille henkilöille", vastasi rouva Braxfield iloisesti. "Toisin en olisi voinut tehdäkään. Ilmoitin siitä pastorille, herra Chilfordille, Markenmoren perheen asianajajalle ja rouva Perrinille, huomattavimman vuokratilallisen vaimolle."
"Annoitte varmaan heille luvan kertoa uutisen kenelle tahansa?" virkkoi
Fransemmery.
"Tietysti! Miksen olisi, herra Fransemmery?" huudahti rouva Braxfield.
"Minun tyttäreni on lady Markenmore!"
Fransemmery yskäisi — lyhyen, kuivan, hämmästystä ilmaisevan rykäyksen — ja rouva Braxfield katsahti häneen äkkiä ja terävästi. Rouva Braxfield oli käsittänyt tai luullut käsittävänsä tällä rykäisyllä olevan tietyn tarkoituksensa.
"Mitä nyt?" kysyi hän kärsimätön sävy äänessään. "Mitä te tuolla tarkoitatte, herra Fransemmery? Tiedän, että olette lakimies, vaikka käytännössä ette toimikaan sillä alalla — tahdotteko väittää, ettei minun tyttäreni olisi lady Markenmore?"