"Jos hänen miehensä on sir Harry Markenmore, rouva, niin tietysti teidän tyttärenne on lady Markenmore", vastasi Fransemmery tyynesti. "Mutta — onko Harry?"
Rouva Braxfieldin verevät posket kalpenivat. Blick, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, näki hänen huuliensa äkkiä puristuvan yhteen; lisäksi hän näki hänen vasemman kätensä kohoavan vaistomaisesti, mekaanisesti. Mutta väri oli jälleen palannut rouva Braxfieldin kasvoille, kun hän kääntyi Fransemmeryn puoleen.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" kysyi hän naurahtaen väkinäisesti. "Sir Harry! Epäilemättä hän on sir Harry, hänen isänsä on kuollut — hänen veljensä on kuollut —"
"Mutta jos hänen veljensä on jättänyt jälkeensä pojan?" sanoi
Fransemmery levollisella, vakavalla äänellä. "Myöskö siinä tapauksessa?"
Rouva Braxfield kävi entistään kalpeammaksi. Ja Blick, joka valppaasti oli pannut merkille uuden tilanteen ja uudet mahdollisuudet, havaitsi nyt, että rouva Braxfield oli menettänyt kokonaan malttinsa ja tuijotti vaiteliaana Fransemmeryyn virkkamatta hyvään aikaan sanaakaan. Blick alkoi puhua katsoen vanhempaan mieheen.
"Te ette varmaankaan puhuisi noin, jollei teillä olisi siihen jotakin aihetta", huomautti hän. "Onko teillä? Jos niin on, haluaisin kuulla sen. Minun velvollisuuteni on hankkia kaikki mahdolliset, Guy Markenmorea koskevat tiedot."
"Herra Blick", vastasi Fransemmery hyvin vakavalla äänellä, "ammattinne takia voin puhua teille peittelemättä. Ja tahdon puhua vapaasti myös rouva Braxfieldille, kun asiat ovat kehittyneet nykyiselle kannalleen. Sen, mitä aion ilmoittaa, olen saanut kuulla vasta muutamia tunteja sitten; kenties se on nyt jo tunnettua Markenmoren asianajajallekin — kenties — ja mahdollisesti Harry Markenmorelle. Mutta minä kerron nyt teille ja rouva Braxfieldille koko asian — siten säästymme ehkä monilta hämmingeiltä. Ottakaa huomioon, etten tästä kertomuksesta voi persoonallisesti mitenkään mennä takuuseen — olen vain kuullut sen. Asia on seuraava — voin mainita teille, että harhailin koko päivän parooni von Eckhardsteiniä etsimässä; olen samoillut ristiin rastiin metsien yksinäisimmissä sopukoissa ja muutamissa ylängön laaksoissa. Puolenpäivän tienoilla olin saapunut erään kukkulan, jota nimitetään Harjuspohjukaksi, toisella puolen sijaitsevaan kaukaiseen laaksoon — karua, autiota seutua, Blick. Siellä oli vain yksi ihmisasumus, jonka on vuokrannut eräs nainen, jonka rouva Braxfield epäilemättä tuntee — Margaret Hilson. Laaksossa oli hyvin koleaa — alati auringoton, kylmä paikka — ja minä pyysin Margaret Hilsonilta saada istuutua hänen mökkinsä takan ääreen syödäkseni välipalaa, jonka olin ottanut mukaani. Se nainen on umpimielinen, ihmisiä karttava henkilö — sellainen, joka luullakseni pitäisi salaisuuden omina tietoinaan iät päivät, jos niin päättäisi — mutta minulle hän pakisi hieman vapaammin äskeisistä tapahtumista ja nykyisestä tilanteesta. Kuultuaan minun olevan lakimiehen hän puhui entistäänkin vapaammin, ja lopulta — käsittäen, kuten hän sanoi, että asiat olisi selvitettävä — hän ilmaisi mielivänsä kertoa minulle jotakin, josta hän ei ollut hiiskunut sanaakaan neljään vuoteen. Lyhyesti seuraavaa: Margaret Hilson kertoi, että juuri samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore katosi näiltä seuduilta, katosi täältä myös muuan tyttö, nimeltä Myra Halliwell, hyvin soma tyttö, erään lähiseudun pienviljelijän toinen tytär, jonka sisar, Daphne Halliwell, kertoi hän, matkusti Intiaan rouva Tretheroen kamarineitsyenä, palasi jälleen hänen mukanaan ja palvelee nyt täällä Dower-talossa. Tämän Myran, sanoi Margaret Hilson, arveltiin aikovan mennä naimisiin Roper-nimisen miehen kanssa — James Roperin — metsänvartijan, joka kai vieläkin työskentelee Markenmoren tilalla. Mutta kuten sanoin, Myra hävisi Margaret Hilsonin kertoman mukaan aivan jäljettömiin samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore lähti kartanosta. Tässä", huomautti Fransemmery keskeyttäen kertomuksensa ja katsahtaen merkitsevästi etsivään, "on tärkeä seikka, joka on otettava huomioon — tapahtumain vastaisen kulun käsittämiseksi".
Blick nyökkäsi. Mutta hän ei tarkastellut läheskään niin valppaasti Fransemmeryä kuin rouva Braxfieldiä. Tämä oli ilmeisesti perin innostunut kertomukseen, joka paljastettiin hänelle näin odottamatta, ja sittenkun Myra Halliwellin nimi oli mainittu, oli hänen harrastuksensa kohonnut miltei kiihtymyksen asteelle. Väri vaihteli hänen kasvoillaan; hänen huulensa puristuivat vuoroin yhteen, vuoroin höllenivät; ilmeisesti, ajatteli Blick, tämä nainen oli erittäin huolestunut, jollei suorastaan säikähtynyt. Ja kun Fransemmery keskeytti, niin hän tuijotti häneen silmissään odottava, miltei pelästyneen kiihtynyt ilme, haluten kuulla, mitä nyt seuraisi.
"No niin", jatkoi Fransemmery, "kertomus jatkuu seuraavaan tapaan: Margaret Hilson pistäytyi noin neljä vuotta Myra Halliwellin katoamisen jälkeen näiltä main Lontooseen katsomaan sisartaan, joka asui lähellä Wandsworthin puistikkoa. Margaretilla oli tapana mennä käyskentelemään aamuisin puistikkoon, raikasta ilmaa nauttiakseen, kun taas hänen sisarensa, työmiehen vaimon, täytyi puuhailla kotiaskareissaan. Käyskennellessään eräänä aamuna mainitussa paikassa hän havaitsi nuoren, hienosti puetun naisen, joka näytti hänestä tutulta ja jonka rinnalla käveli lapsenpiika työntäen vaunuja, joissa oli lapsi. He tulivat lähemmäksi, ja loisteliaan, nuoren naisen Margaret Hilson tunsi Myra Halliwelliksi. Myös tämä tunsi Margaretin; he pysähtyivät ja rupesivat pakisemaan. Lopuksi Myra Halliwell, vannottaen Margaretia olemaan puhumatta mitään, uskoi hänelle menneensä naimisiin Guy Markenmoren kanssa ja vaunuissa lepäävän lapsen, jo kolme vuotta vanhan, olevan heidän poikansa —" Rouva Braxfield iski äkkiä puristetun nyrkkinsä pöytään.
"Valhetta!" huudahti hän käheästi. "Valhetta — alusta loppuun asti! Pyh! Hän pyysi rouva Tretheroeta vaimokseen sinä yönä, kun hän oli täällä! Te molemmat kuulitte rouva Tretheroen vahvistavan sen valallaan — todistajain aitiossa; tiedättehän, että hän teki niin!"