Blick ei virkkanut mitään. Hän silmäili nyt Fransemmeryä — vakuutettuna, että tähän juttuun ja sen taakse sisältyi paljon enemmän kuin hän oli ensin kuvitellutkaan. Sen eri kohdat herättivät hänessä uusia näköaloja; ammattimiehenä hän alkoi tuntea kiihkeätä innostusta siihen.
"Vielä en ole lopettanut, rouva Braxfield", sanoi Fransemmery tyynesti. "Sallikaa minun jatkaa — niin, Margaret Hilson, jolle minun mielestäni jos kenellekään voidaan uskoa arkoja asioita — lupasi nuorelle rouva Guylle säilyttää salaisuuden omana tietonaan, ja niin hän on tehnytkin. Mutta vuosi sitten Margaret Hilson meni jälleen vierailemaan sisarensa luo — samaan paikkaan. Taas hän teki kävelyretkiä Wandsworthin puistikkoon, ja eräänä aamuna hän kohtasi, ei rouva Guy Markenmorea, vaan saman lapsentytön saman lapsen kera, joka nyt oli varttunut vankaksi, viisivuotiaaksi pojaksi. Hän antautui puheisiin hoitajattaren kanssa, joka kertoi, että äiti oli kuollut — kuollut vuosi sitten, keuhkotulehdukseen; lasta, kertoi tyttö, kasvatti muuan rouva, jonka hoiviin se oli jätetty äidin kuoltua, ja hän, lapsentyttö, hoiti edelleen lasta. Hoitajatar joka ilmeisesti katsoi voivansa täydellä syyllä puhua vapaasti naiselle, jonka kanssa hän oli nähnyt emäntä-vainajansakin keskustelevan hartaasti ja tuttavallisesti, ilmaisi eräitä yksityiskohtia. Hän kertoi, että lapsen isä kävi katsomassa lastaan kaksi kertaa viikossa ja vietti sunnuntai-iltapäivänsä tämän seurassa. Hän, lapsentyttö, sanoi isän olevan anteliaan ja hyvinvoivan miehen. Lopuksi hän ilmaisi Margaret Hilsonille, mihin hänen emäntävainajansa oli haudattu, ja Margaret Hilson kävi katsomassa hautaa. Hän löysi sen varsin helposti saamiensa selitysten avulla ja hautakiveen hän näki kaiverretun — Myra, Guy Markenmoren puoliso. Tästäkään Margaret Hilson ei ollut virkkanut mitään — mutta, rouva Braxfield, nyt hän oli päättänyt paljastaa viipymättä koko salaisuuden! Käydessäni hänen mökillään hän sanoi aikovansa mennä kertomaan kaiken sen, mitä hän tiesi, Chilfordille tänä iltana; niin hän kertoi minulle. Minä neuvoin häntä puhumaan heti Chilfordille — nyt hän lienee jo tehnyt sen — luulen hänen tehneen. Minun mielestäni ei ole pienintäkään aihetta epäillä hänen kertomuksensa todenperäisyyttä — miksi olisi? Ja tietysti on ehdottoman varmaa, että jos Guy Markenmore-vainajan pikku poika on elossa — niin hän on luonnollisesti arvonimen ja tilusten perijä!"
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Notkotie
Fransemmery lopetti kertomuksensa niin voimakkaasti ja pontevasti kuin tuomarille sopikin, ja Blick, joka pohti innokkaasti kuulemiaan, hämmästyttäviä tosiasioita, nyökkäsi myöntymyksen merkiksi hänen loppuhuomautuksiinsa. Mutta rouva Braxfield, huolimatta ilmeisestä kiihtymyksestään, näytti itsepintaisesti kieltäytyvän hyväksymästä Fransemmeryn perustelua.
"Tämä kaikki kuulostaa varsin hyvältä, herra Fransemmery", sanoi rouva Braxfield kotvan kuluttua. "Te olette lakimies ja teidän pitäisi tietää! Mutta kaikki on vain pelkkiä jossia ja muttia! Jos, kuten te väitätte, Guy Markenmore nai Myra Halliwellin, jos heillä oli lapsi, poika, ja jos se poika on elossa — no, siinä tapauksessa hän tietysti perii isänsä — tai isoisänsä, sillä minun tietääkseni kukaan ei ole selvillä, kumpi kuoli ensiksi, sir Anthony vaiko hänen vanhempi poikansa — arvonimen ja tilukset. Mutta kaikki riippuu sanasta jos! —jos — jos — jos — jos! Minä en usko Guy Markenmoren koskaan menneen naimisiin tuon tytön kanssa — en ikipäivinäni! Hän on saattanut ottaa tytön mukaansa ja he ovat saattaneet elää yhdessä Lontoossa, ja heillä on saattanut olla lapsi — mutta tämä ei todista vielä avioliitosta, herra Fransemmery!"
"Entäs hautakivikirjoitus, rouva Braxfield?" väitti Fransemmery.
"Henkilö, joka antoi minulle nämä tiedot, näki sen — ja minä pidän
Margaret Hilsonia rehellisenä naisena."
"Minun tarkoitukseni ei ole suinkaan puhua pahaa Margaret Hilsonista", vastasi rouva Braxfield. "Varsin kunnioitettava nainen! Enkä kiellä, että hän on saattanut nähdä sellaisen hautakirjoituksen. Mutta se ei todista mitään. Kuka tahansa voisi sillä tavalla merkitä toisen ihmisen, varsinkin Lontoon hautuumaalla, mutta kuka siitä viisastuisi? Tarvitaan parempia todistuksia kuin tämä, herra Fransemmery, ennenkuin saadaan todistetuksi, että kaikki se, mitä olette kertonut, on totta — vihkimätodistus, kastetodistus ja muuta sellaista."
"Epäilemättä ne kaikki vielä esitetään, rouva", vastasi Fransemmery. "Saamme kuulla enemmän — aivan varmasti — paljon enemmän! Jonkun täytyy tietää."
"Ja te sanoitte neuvoneenne Margaret Hilsonia, että hän menisi kertomaan tämän jutun tuomari Chilfordille?" kysyi rouva Braxfield. "Heti?"