Fransemmery peräytyi takaisin tielle.
"Onko — onko se ladattu?" kysyi hän hermostuneesti. "Pyydän teitä olemaan varovainen, hyvä herra! Minä tunnen mitä suurinta kauhua —"
"Pitäkää te sähkölamppua", keskeytti Blick. "Minä olen varovainen, minä tunnen perinpohjin kaikki ampuma-aseet." Hän ojensi sähkötaskulampun kumppanilleen, ja saatuaan molemmat kätensä vapaiksi hän alkoi tutkia automaattisen pistoolin koneistoa. "Aivan tyhjä", ilmoitti hän hetken päästä. "Ei ainoatakaan patruunaa! Mutta katsokaapas, sir — tämä ei ole ollut siellä kauan! Ei pienintäkään ruostepilkkua — aivan kirkas, puhdas, uusi —"
"Hiekka on hyvin kuivaa", sanoi Fransemmery katsoen onkalon suulle.
"Samoin kuin myös sora. Kenties —"
"Ei!" sanoi Blick. "Jos se olisi ollut maassa kauan, niin siinä nähtäisiin joka tapauksessa jonkinlaisia ruostumisen merkkejä, ainakin parisen pilkkua metalliosassa. Onnenpotkaus! Tekisipä mieleni lahjoittaa teidän koirallenne hopeinen kaularengas!"
"Te siis pidätte sitä hyvin tärkeänä?" kysäisi Fransemmery.
"Mitä tärkeimpänä!" huudahti Blick. "Johan ajattelinkin! Niin — me olemme puolen kilometrin päässä siitä paikasta, missä Guy Markenmore ammuttiin kuoliaaksi samanmallisella pistoolilla, ja tässä meillä on pistooli, automaattinen pistooli, joka ilmeisesti on kätketty — aivan äskettäin — pengermässä olevaan onkaloon, pensaiden taakse, syrjäisen tien varrelle! Tärkeänäkö? Hyvä herra! Tässä on johtolanka!"
"Olemme lähellä minun asuntoani", huomautti Fransemmery. "Menkäämme sinne ja punnitkaamme asiaa perinpohjaisemmin. Hyväinen aika! — Kuinka merkillinen paljastus! Siihen on kiinnitettävä tosiaankin suurta ja tarkkaa huomiota."
"Niin tehdäänkin!" sanoi Blick tuikeasti, "Ensimmäinen todellinen tienviitta, jonka olen löytänyt."
Fransemmery kulki edellä mentäessä hänen talolleen. Ovella he kohtasivat sievän palvelijattaren.