"Päällikkö lähetti minut etsimään teitä, herra Blick", ilmoitti hän perille päästyään. "Hän pyytää teitä saapumaan toimistoonsa — siellä on eräs nuori mies, jota hän haluaa teidän tapaavan. Kysymys on Markenmoren asiasta, sanoi hän."
Blick riensi takaisin poliisiasemalle ja astui kiireesti poliisikomisarion huoneeseen. Tuolilla takan ääressä istui nuori mies, josta poliisi oli kertonut, katsellen poliisikomisarioon, joka luki asiakirjoja ja teki niihin merkintöjä. Hyvin sävyisä ja lempeä nuorukainen, ajatteli Blick, ainakin ulkonäöltään; työskenteli jollakin henkisellä alalla ilmeisesti. Hänen otsansa oli hyvin korkea ja leveä; pitkät ja pörröiset hiukset oli kammattu taaksepäin; silmät suuret, melkein loistavan kirkkaat; suu iso, herkkä, ja mies kokonaisuudessaan hyvin voimakaspiirteinen. Blickin terävät silmät havaitsivat kaiken tämän yhdellä katseella; lisäksi hän huomasi, että nuoren miehen musta takki oli etupuolelta kovin tahriintunut, ikäänkuin hän olisi vahingossa läikäyttänyt sille jotakin, ja että hänen pitkät, sievät sormensa olivat myös tahriintuneet — hänen kätensä olivat itse asiassa ranteista sormenpäihin asti täynnänsä merkillisiä vihertäviä, purppuranpunaisia ja tulipunaisia laikkoja. Kummallisen näköinen mies, ajatteli etsivä, ei suinkaan jokapäiväinen.
Poliisikomisario allekirjoitti ison sinisen paperin, sysäsi sen syrjään, laski kynän pöydälle ja käännähti ympäri tuolillaan. Hän viittasi kädellään lieden luona istuvaan olentoon.
"Tämä nuori herrasmies on tullut tänne kertomaan, että hän on lukenut sanomalehdistä Markenmoren jutusta, ja hän luulee voivansa luoda hieman valaistusta siihen", ilmoitti hän katsoen Blickiin. "Odotin teidän tuloanne kuunnellakseni vasta sitten, mitä hänellä on sanottavaa. Nyt", jatkoi hän nyökäten vieraalleen, "voitte alkaa! Tämä on etsiväkomisario Blick, rikosasiain osastolta, ja hän hoitaa tätä asiaa. Voitte kertoa hänelle ja minulle, mitä vain haluatte — yksityisesti ja luottamuksellisesti. Mutta ennen kaikkea — kenen kanssa meillä on kunnia puhua."
Vieras katsoi vuoroin kumpaakin ja puhui levollisella, vakavalla äänellä.
"Nimeni on Spindler", vastasi hän. "Eustace Spindler — olen apulaisena
Mooren ja Smithin apteekissa, Farshamissa."
"Tunnen sen — erittäin hyvä, ensiluokkainen liike", sanoi poliisikomisario. "Perustettu jo aikoja sitten." Hän kääntyi ja teki sivuhuomautuksen Blickille, joka oli istuutunut lähelle häntä. "Tämä on se nuori mies, josta Lansbury kertoi meille", kuiskasi hän. "Sama mies, joka tarjosi keksintöään myytäväksi." Hän kääntyi jälleen vierailijaan päin. "No, herra Spindler", jatkoi hän, "hauskaa kuulla, mitä te voitte kertoa".
"Kaiketi noudatetaan ehdotonta vaiteliaisuutta", tiedusti Spindler.
"Jäähän asia vain meidän — läsnäolevien keskiseksi, kaikin mokomin?"
"Osasittepa sanoa paikalleen", myönsi poliisikomisario. "Läsnäolevien — kaikin mokomin."
"No hyvä", jatkoi Spindler nyökäten myöntymyksen merkiksi, "halusin ja haluan kertoa teille seuraavaa — ja voinhan sanoa, että tulin tänne samassa määrin itseni vuoksi kuin tietoja antaakseni. Minä olen, kuten sanoin, apulaiskemisti — ammattitaitoinen apulainen, olen siis suorittanut kaikki tutkintoni. Olen käyttänyt, nähkääs, vapaa-aikani viimeisinä parina vuotena synteettisten väriaineiden valmistuskokeiluihin. Te, herrat, tiedätte varmaan, että väriteollisuutemme harjoittajat ovat tässä maassa olleet miltei kokonaan riippuvaisia Saksasta aniliiniväreihin nähden —"