Todellakin kuollut, ajatteli hän. Ja todella rauhallinen. Tyynet, verettömät kasvot, joilla ei ollut hymyä eikä vihaista ilmettä — vain hienopiirteiset kulmakarvat hieman ryppyyn vetäytyneet, silmissä hieman hämmästynyt katse. Muuten, niin hiljaa…
"Tässä on kai tapahtunut murha, sir", kuiskasi poliisi, "ja luoti on ammuttu aivan läheltä. Katsokaas — iho hänen ohimoillaan on hieman kärventynyt. Ja —"
"Ne tulevat", sanoi metsänvartija äkkiä. "Niitä on pari kolme."
Fransemmery suoristautui ja katsoi kukkuloille. Rattaat, jotka kiitivät eteenpäin hyvää vauhtia, lähenivät ruohottunutta polkua Selcasterista käsin, jonka tuomiokirkon pitkä torni näkyi kukkuloiden ja vanhan kaupungin välillä olevien metsien yli. Nopeasti nousevan auringon paisteessa hän huomasi poliisikomisarion sinisen hopeakoristeisen virkapuvun kimaltelevan, ja rattaat, joita ajoi poliisikersantti, näyttivät olevan täynnä miehiä, kuten metsänvartija oli sanonut. Ja tuossa tuokiossa ne huristivat ylös nurmikolle notkelman reunalle, ja poliisikomisario, sotilaallisen näköinen, keski-ikäinen mies, hypähti alas rattailta ja riensi kiireesti kahden muun miehen seuraamana, joista toinen oli poliisilääkäri, toinen ilmeisesti etsivä, skotlanninmäntyjen alla seisoskelevan pienen ryhmän luo. Hän nyökkäsi herra Fransemmerylle, jonka kaikki tunsivat näillä main, ja kääntyi tuikeana kyläpoliisin puoleen.
"Kuka löysi tämän miehen?" kysyi hän nopeasti.
Maatyöläinen astui esille ilmeisen vastahakoisesti.
"Minä, sir!" vastasi hän. "James Hobbs — työssä herra Marrowilla."
"Milloin — ja miten?" kysyi poliisikomisario.
"Noin tunti sitten, sir — ehkä vähän enemmänkin", vastasi Hobbs. "Menen tätä tietä joka aamu työhön. Katseeni osui häneen kulkiessani tuolla kukkulalla, ja tulin alas vilkaisemaan häneen. Silloin näin, että hän oli kuollut, ja sitten peitin hänet päällystakillani ja juoksin kylään ilmoittamaan asiasta poliisille."
"Oliko hän kuollut, kun löysitte hänet?" kysyi komisario.