Fransemmery nyökkäsi ja lähti yhdessä poliisikomisarion kera nopein askelin kukkuloiden poikki. Jonkun aikaa he kävelivät vaiteliaina; komisario keskeytti hiljaisuuden.
"Sir Anthony kuuluu olevan kuoleman kielissä", sanoi hän. "Tämä — oh, mitä se on?"
Miehet pysähtyivät katsellen toisiinsa. Sitten, ymmärtäen kumpikin, he kääntyivät äkisti laaksoon päin. Markenmoren kirkon tornista kuului kellon mahtava, kaikuva kumahdus; hetkisen kuluttua kumahdus toistui.
"Kuolinkellot!" mutisi poliisikomisario. "Niin ollen — sir Anthony
Markenmore on mennyt manan majoille!"
VIIDES LUKU
Syytettynä
Kuunnellen vastoin tahtoaankin kuolinkellojen yksitoikkoista soittoa nuo kaksi miestä menivät notkotien poikki, jolla Fransemmery oli käydä sipsutellut vasta tunti sitten hyvällä tuulella, saattamatta aavistaakaan murhenäytelmää ja mielipahaa, ja suuntasivat kulkunsa aurinkoisen puiston poikki Markenmoren kartanoon päin. Kotvan aikaa kumpikin oli vaiti: molemmat askartelivat omissa ajatuksissaan. Mutta äkkiä poliisikomisario kääntyi kumppaniinsa.
"Merkillistä, herra Fransemmery", sanoi hän, "että jos sir Anthony on kuollut — enkä minä epäile sitä lainkaan, sillä kylässä ei ole ketään muuta, jolle tarvitsisi soittaa kuolinkelloja — häntä ja hänen vanhinta poikaansa on kohdannut kuolema samana aamuna! Ja nyt siirtyy arvonimi kai herra Harry Markenmorelle — tietysti."
Mutta Fransemmery oli ollut omissa aatoksissaan ja pudisti päätänsä.
"Kenties", vastasi hän ikäänkuin epäillen.