Poliisikomisario poistui veljen ja sisaren kanssa; Harboroughkin lähti pois virkkamatta enää sanaakaan, Chilford ja Fransemmery jäivät kahden kesken. He astuivat senjälkeen pengermälle ja alkoivat kävellä edestakaisin, aluksi vaiteliaina.
"Minusta tuntuu", sanoi Fransemmery vihdoin, "että kaikki se, mitä kuulimme juuri rouva Tretheroelta, on alkujaan yhteydessä jonkun vanhan rakkausjutun kanssa. Harborough ja Guy Markenmore olivat kai ennen kilpakosijoita, vai mitä?"
"Sen tietävät kaikki, rakas ystäväiseni!" vastasi Chilford. "Kun rouva Tretheroe oli Veronica Leighton — hänen isänsä oli Markenmoren pastori, muistattehan — hän oli innokas ja parantumaton keimailija, ja koko liuta nuoria miehiä liehui aina hänen ympärillään. Mutta nämä kaksi veivät voiton kaikista, ja minusta on aina tuntunut siltä, että vain hänen vaikutuksestaan ja hänen tähtensä he molemmat lähtivät aikanaan kotoansa. Hän ei myöskään mennyt naimisiin eversti Tretheroen kanssa ärsytyshalusta tai tämän rahojen takia — rahojen, sanon minä. Noiden tapausten takana on jotakin salaperäistä — jotakin merkillisen salaperäistä, josta ei vielä ole päästy selville."
"Ja nyt on sattunut uusi salaperäinen tapaus!" sanoi Fransemmery. "Ja rouva Tretheroe näyttää sekaantuneen siihenkin."
"Epäilemättä!" huomautti asianajaja naurahtaen kuivasti. "Vasta nyt hän ilmaisee vanhoja asioita. Mutta Guy Markenmore oli hänen kanssaan viime yönä. No niin, missä ja kuinka kauan?"
Fransemmery ei vastannut mitään. Hän oli kiinnittänyt katseensa johonkin ja kohotti kätensä viitaten erääseen näkyyn. Miehet, jotka kuljettivat Guy Markenmoren ruumista, ilmaantuivat juuri näkyviin metsän reunasta.
KUUDES LUKU
Valamiesoikeus istuu
Kaksi päivää myöhemmin Fransemmery, joka oli kutsuttu täyttämään valamiehen velvollisuutta tuossa vanhanaikaisessa laitoksessa, ruumintarkastus-oikeudessa, toimi "kahdentoista rehellisen kunnon miehen" esimiehenä Markenmoren kartanon vanhassa ruokasalissa. Tämä kunnioitusta herättävä huone oli varta vasten järjestetty ja kalustettu tätä tilaisuutta varten; Braxfield teki murheellisena havainnon, että sitä käytettiin nyt ensi kertaa sen upean juhlapäivällisen jälkeen, jonka sir Anthony oli antanut ystävilleen ja naapureilleen Guyn tullessa täysi-ikäiseksi.
Se oli suunnattoman suuri huone: aatelinen jo ulkoasultaan, ja aikanaan siellä oli sattunut monta iloista ja merkillistä kohtausta. Mutta koskaan, kartanon rakennuttajan, erään Markenmoren kuolleen esi-isän aikojen jälkeen, ei se ollut ollut niin täynnänsä eriarvoista väkeä kuin tänä kirkkaana kevätaamuna. Siellä olivat valamiehet, poliisi ja todistajat; siellä oli Chilford perhettä edustamassa ja toinen asianajaja, joka edusti Harboroughia; siellä oli lontoolainen lakimies poliisiviranomaisten puolesta oikeudenkäyntiä seuraamassa; siellä oli kaikenlaisia virkailijoita; siellä oli paikallisen sanomalehden reporttereita ja pari kolme Lontoon lehtien erikoisedustajaa. Mutta kaikki nämä hukkuivat kokonaan kuuntelijain sankkaan parveen — kyläläisiin, kreivikunnan aatelisiin, läheltä ja kaukaa kertyneeseen kansaan. Markenmoren jutusta, tuumiskeli Fransemmery korjaillessaan kultakehyksisiä silmälasejaan ja katsellessaan ympärilleen, uhkasi tulla oikein kuuluisa.