Fransemmery saattoi todellakin tällä hetkellä sanoa, että hän ja hänen valamiestoverinsa olivat saapuneet tähän tärkeään tutkintotilaisuuteen rehellisinä, ennakkoluulottomina, asiaan lähemmin perehtymättöminä. Niiden kahden vuorokauden aikana, jotka olivat kuluneet Guy Markenmoren ruumiin löytämisestä, ei rahvaan keskuuteen ollut levinnyt mitään enempiä tietoja. Paljon oli tapahtunut. Tähän tavallisesti hiljaiseen kylään oli tuotu melkoisia poliisivoimia; ne olivat tutkineet maat ja mannut ja rikospaikan koko lähimmän ympäristön. Blick oli toimittanut parin, kolmen alemman apulaisensa kanssa tarkastuksia kaikkialla lähistössä; Markenmoren ympäristössä oli tuskin ainoatakaan sielua, jolta ei olisi koetettu hankkia tietoja.
Mutta kaikesta siitä, mitä näiden tutkimusten kautta oli saatu selville, eivät niiden toimittajat olleet hiiskuneet halaistua sanaakaan, ja poliisia lukuunottamatta ei isossa ruokasalissa, joka nyt oli muutettu oikeussaliksi, ollut yhtään ihmistä, joka olisi saattanut edes aavistaakaan, mitä paljastuksia oli odotettavissa. Mutta eräs asia tiedettiin. Rouva Tretheroe ei ollut tyytynyt siihen syytökseensä, jonka hän teki John Harboroughia vastaan veljen, sisaren ja muiden vierashuoneeseen kokoontuneiden henkilöiden läsnäollessa. Hän oli syyttänyt Harboroughia uudestaan — pastorille, kyläläisille ja muille; yleisesti tiedettiin jo varsin hyvin, että rouva Tretheroe uskoi lujasti Harboroughin tappaneen Guy Markenmoren. Rouva Tretheroe herätti sentähden luonnollisesti suurta huomiota istuessaan lähellä huoneen keskelle asetettua suurta pöytää, puettuna hieman teatterimaisesti synkkään surupukuun. Hän ei ollut yksin; vaikka hänen vieraansa olivat kadonneet samana päivänä, jona murhenäytelmä tapahtui, jäi pari ystävää hänen luokseen; toinen näistä oli rouva Hamilton, keski-ikäinen hieno nainen; toinen taas parooni von Eckhardstein, muhkea, nuorekas, viisikymmenvuotias mies, jonka sanottiin olevan Euroopan etevimpiä rahamiehiä. He istuivat rouva Tretheroen vieressä; vähän kauempana istui Harborough, vakavana ja tyynenä, asianajajansa Walkinshawin rinnalla.
Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan suorittivat automaattisesti tavanmukaiset, ikävät alkuvalmistelut ja täyttivät kaamean velvollisuutensa; tarkastivat kuolleen ruumiin ja kuuntelivat kunnioittavasti tutkintotuomarin alkuhuomautuksia, käsittäen koko ajan, että tämä kuului vanhoihin tapoihin — päähuomio oli kiinnitettävä todistajain lausuntoihin. Mutta tutkintotuomari lopetti huomautuksensa aivan odottamatta, ja valamiehet ja kuulijakunta istuutui paikoilleen seuratakseen itse asian käsittelyä — kuunnellakseen, mitä selityksiä annettaisiin, tavalla tai toisella, päivän polttavan kysymyksen valaisemiseksi: Kuka surmasi Guy Markenmoren?
Tutkinnon ensi asteilla ei ilmennyt paljoakaan uutta tai mielenkiintoista. Harry Markenmore totesi, että ruumis oli hänen vanhempi veljensä Guy, joka, sanoi hän, oli kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Hän ei tietänyt, oliko Guy naimisissa vai ei. Guy oli lähtenyt Markenmoren kartanosta seitsemän vuotta sitten, eikä kotiväki ollut nähnyt tai kuullut hänestä mitään senjälkeen, ennenkuin vasta murhan edellisenä iltana, jolloin hän oli saapunut kotiin odottamatta. Harry kuvaili yksityiskohtaisesti lyhyttä vierailua ja lausui, että hänen veljensä oli poistunut kartanosta noin puoli yhdentoista aikaan. Hän oli puhunut sovitusta kohtauksesta lähistöllä ja maininnut, että illallinen odotti häntä siellä, niihin hän aikoi mennä. Harry ei sanonut tietävänsä vähääkään, minne Guy oli sitten mennyt. Hän ei palannut Markenmoren kartanoon — kukaan ei ollut nähnyt häntä siellä ennenkuin vasta seuraavana aamuna, jolloin hänen ruumiinsa tuotiin sinne.
Hobbs, maatyöläinen, selitti, miten hän oli löytänyt kuolleen miehen, jonka hän tunsi heti, ja kuvaili yksityiskohtaisesti, mitä oli tehnyt avun hankkimiseksi. Hän ei ollut tavannut ketään tässä osassa ylänköä eikä huomannut mitään epäilyttävää murhapaikan lähettyvillä.
Kyläpoliisi kertoi Markenmoren notkelman seutuvilla tehdyistä tutkimuksista: siellä ei ollut merkkiäkään, joka olisi viitannut kamppailuun, eikä siellä ollut jalanjälkiäkään — ruohikko oli niillä tienoin, sanoi hän, hyvin pitkää, rehevää ja hyvin joustavaa; vaikka hiljan ei ollut satanutkaan, ei perinpohjaisimmankaan tarkastuksen avulla voitu löytää mitään jälkiä. Minkäänlaista asettakaan ei ollut tavattu tapahtumapaikan läheltä eikä viereisestä viidakosta. Tämä todistaja selosti myös niitä tuloksia, joita kuolleen vaatteiden tutkiminen oli antanut, mikä toimitettiin sen jälkeen, kun ruumis oli kuljetettu kartanoon. Hänen taskuissaan oli melkoinen summa paperi-, kulta- ja hopearahaa. Niissä oli kultakello, kellonperät ja medaljonki. Vielä oli kolme sormusta — kaksi jalokivillä varustettua, lisäksi useita pikku esineitä — hopeinen sikaarikotelo, hopeinen tulitikkurasia ja muuta sellaista ja lopuksi kaksi muistikirjaa. Kaikki nämä esineet olivat nyt poliisin hallussa. Hän vakuutti varmasti, että kun edellinen todistaja oli hakenut hänet notkelmaan, ei ruumiiseen ollut kajottu millään tavoin ja ettei vaatteisiin eikä muihin hänen juuri mainitsemiinsa esineisiin ollut koskettu. Näiden tosiasioiden ja sen lisäseikan nojalla, että kuolleella oli taskussaan suuri summa rahaa, hän oli heti saanut sen vaikutelman, ettei murhaa ollut tehty ryöstötarkoituksessa.
Poliisilääkärin todistus oli mielenkiintoisempi. Noin kahtakymmentä minuuttia vailla seitsemän, kertoi hän, oli hän saapunut yhdessä poliisikomisarion ja etsiväkomisario Blickin kanssa Markenmoren notkelmaan. Hän havaitsi heti, että Guy Markenmore oli ammuttu kuoliaaksi, ja hänestä näytti siltä, että hänet oli ammuttu kaksi tai kolme tuntia aikaisemmin — paremmin kolme kuin kaksi tuntia. Hän ei ollut muuttanut mielipidettään — hän määrittelisi kuoleman todellisen ajan noin kello neljäksi. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Kuoleman jälkeen toimitetussa tarkastuksessa hän oli todennut, että kuula — joka oli nyt esillä — oli ammuttu aivan läheltä revolverista; se oli tunkeutunut päähän oikeasta ohimosta, lävistänyt aivot viistoon alaspäin ja pysähtynyt lopulta lihaksiin vähän vasemman korvan alapuolelle.
"Tämä vamma", lausui tutkintotuomari, "on saattanut syntyä oman käden kautta?"
"Tietysti", vastasi todistaja.
"Mutta siinä tapauksessa ase olisi pitänyt löytää aivan läheltä?"