"Siinä tapauksessa minä olisin odottanut näkeväni kuolleen puristavan vielä asetta kädessään. Sellaisissa tapauksissa on todennäköistä, että henkilö, joka ampuu itsensä, pitää laukaistessaan lujasti revolverista, ja hänen sormiensa ote kiristyy kuolinkamppailussa."
"Kun paikalta ei löydetty revolveria, niin teittekö sen johtopäätöksen, että tässä on esillä murha?"
"Kyllä — murha!"
"Oletteko tehnyt mitään johtopäätöksiä siitä, miten se on suoritettu?"
"Kyllä, olen tehnyt. Ensiksikin voimme olettaa, että murhaaja ja hänen uhrinsa kävelivät rinnakkain, luultavasti syventyneinä innokkaaseen keskusteluun, uhri vasemmalla puolella. Minä arvelen, että murhaaja kohotti äkkiä rintansa yli oikean kätensä, jossa oli revolveri, ja ampui uhrinsa ihan vierestä, ilman että tämä saattoi aavistaa vähääkään joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Revolveri on varmaan painettu ihan lähelle ohimoa — iho ja hipiäkarvat sen seutuvilla olivat kärventyneet."
Tutkintotuomari kääntyi valamiehistön puoleen.
"Aurinko nousee nykyään noin kymmentä vaille viisi", huomautti hän. "Kello neljältä on niin muodoin jo aivan valoisaa. Tämä on tärkeä kohta, arvoisat herrat. Painakaa se mieleenne siihen katsoen, mitä juuri olette kuulleet."
Kellään asianajajista ei ollut esitettävänä mitään kysymyksiä poliisilääkärille. Tämä istuutui, ja puheenjohtaja alkoi keskustella kuiskaillen erään kirjurinsa kanssa. Sitten tuli hetki, jota oikeussalin täyteinen ihmisjoukko oli odottanut kiihkoaan hilliten.
"Rouva Veronica Tretheroe!"
Rouva Tretheroe nousi seisoalleen ystäviensä keskeltä ja käveli verkkaisesti todistajain aitaukseen. Ilmeisesti hyvin valmistettuna, mitä hänen oli tehtävä, hän veti hansikkaan oikeasta kädestään ja sysäsi kasvoiltaan tiheän huntunsa. Ottaen raamatun paljaaseen käteensä hän vannoi todistajanvalan hiljaisella äänellä ja käänsi hyvin kalpeat, mutta täysin hillityt kasvonsa puheenjohtajaan, joka kumartui häneen päin myötätuntoinen ja miettivä ilme silmissään. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa puheenjohtaja teki alustavat kysymyksensä.