"Meillä oli huono pehtoori", huomautti Harry Markenmore, päästäen kielensä valloilleen ja luoden Harboroughiin merkitsevän katseen. "Hän antoi asioiden mennä menojaan. Viimeiset kaksi vuotta minä itse olen hoitanut pehtoorin virkaa. Mutta — kaikki meidän maamme on annettu vuokralle liian halvasta hinnasta: vuokria olisi lisättävä."
"Rohkea aikomus, se", sanoi Harborough. "Useimmat tahtoisivat mieluummin vuokriaan alennettavan kuin lisättävän. Minä luulen, että minun itsenikin on ruvettava selvittelemään tämänlaatuisia asioita — ehkä voimme lyödä viisaat päämme yhteen."
"Niin, mutta te ette ole riippuvainen vuokratuloistanne!" sanoi Valencia asioihin perehtyneen näköisenä. "Te olette hankkinut kaupunkikiinteimistön. Näettekös, kuinka ymmärtäväinen nuori nainen minä olen! Meidän tulomme supistuvat pelkkiin maakorkoihin — ja me tilanomistajat olemme perikatoon tuomittuja: me emme ole niinkään hyvissä varoissa kuin ne, joille vuokraamme maamme. Jos Harry ja minä voisimme tehdä oman mielemme mukaan, niin myisimme tilamme ja pääsisimme siitä kokonaan irti."
"Hyvä keino — joskus", sanoi Harborough. "Miksette tee niin?"
Veli ja sisar katsahtivat toisiinsa.
"Se on perintötila", sanoi Valencia.
Hän loi Harboroughiin merkitsevän katseen, ja Harborough nyökkäsi.
"Aivan oikein", huomautti Harborough. "Mutta — se vaikeushan saataisiin voitetuksi, jos — jos teidän vanhempi veljenne antaisi suostumuksensa."
Sisarukset silmäsivät jälleen toisiaan.
"Me emme tiedä missä Guy on", sanoi Harry. "Kukaan ei tiedä sitä — ei ainakaan kukaan meidän tuttavistamme. Hänestä ei ole kuultu halaistua sanaa — luullakseni noin seitsemään vuoteen."