"Siitä on seitsemän vuotta", huomautti Valencia. "Minä muistan." Hän katsahti taas Harboroughiin. "Guy lähti pois, yhtäkkiä, juuri vähän ennen kuin te", lisäsi tyttö. "Ja se tapahtui seitsemän vuotta sitten."
Harborough liikahti vähän kiusaantuneena tuolillaan. Hänellä ei ollut pienintäkään halua antautua keskustelemaan Markenmoren perhesalaisuuksista. Mutta hän tunsi eräänlaista uteliaisuutta.
"Tarkoitatteko — kirjaimellisesti, mitä sanotte?" kysyi Harborough.
"Ehdottomasti!" vastasi Valencia, "Kukaan meistä — eikä kukaan tuttavistammekaan — ole kuullut hänestä sanaakaan siitä lähtien."
"Mutta — raha-asiat?" viittasi Harborough. "Hän on kai tarvinnut rahaa. Eikö hän ole koskaan pyytänyt mitään — perintöosuutta esimerkiksi?"
"Hänellä oli rahaa omasta puolestaan", sanoi Harry. "Hän sai kaikki äitinsä rahat tämän kuoltua. Niin — asia on kuten Val sanoo, me emme ole kuulleet hänestä mitään senjälkeen kun hän lähti Markenmoresta emmekä tiedä, missä hän on. Toivoisin, että tietäisimme! — Isäni päivät ovat luetut."
Harborough nousi tuoliltaan.
"No niin, minun on mentävä", sanoi hän. "Jos on jotakin, mitä minä voin tehdä, niin ilmoitattehan siitä minulle? Mutta te sanoitte, ettei sir Anthonyn henkeä uhkaa välitön vaara?"
"Ei", vastasi Harry. "Mutta — milloin hyvänsä, ja kun hän tulee heti levottomaksi, jos hänet jätetään hetkeksikään yksin, niin suonette minulle anteeksi, jos palaan hänen luokseen? Jos hän näyttää vähänkään paremmalta huomenna, niin kerron hänelle teidän kotiinpaluustanne, ja aivan varmaan te saatte nähdä hänet, kun pistäydytte tänne toistamiseen. Toivottavasti tulette pian katsomaan meitä jälleen?"
"Aivan varmasti", sanoi Harborough. Hän astui halliin Valencian kanssa, kun Harry oli mennyt, ja loi tyttöön vielä kerran kehoittavan katseen. "Ettehän vain unohda lähettää noutamaan minua, jos minusta olisi jotakin apua?" jatkoi hän. "Minua ei ole pidettävä vain tavallisena naapurina, tiedättehän — että nyt olen jälleen kotona!"