"Minä en unohda", vastasi Valencia. Hän tähysteli ympärilleen: pimeään verhoutuneen eteishallin toiseen päähän ilmestyi juuri Braxfield avain kädessään; tyttö viittasi Harboroughin syrjään. "Haluaisin kysyä teiltä jotakin", kuiskasi tyttö. "Voitteko selittää, minkätähden veljeni Guy lähti kotoa ja miksei hän ole koskaan palannut? Ja te — te itse?"
Valencian silmät, suuret ja tummat, olivat kiintyneet Harboroughiin omituisen vakavasti, ja hän näki tämän säpsähtävän hiukan ja puristavan huuliaan yhteen.
"Kertokaa — minulle!" sanoi tyttö. "Minulle!"
Harborough katsahti tällöin Braxfieldiin: vanha isännöitsijä, tietämättä mitään tästä arkaluontoisesta kysymyksestä — ja vastauksesta, vetäytyi lähemmäksi.
"Minä tiedän ehkä — jotakin", mutisi Harborough. "Jos — jos minä oikein ajattelen — pitäisi minun kertoa teille — minä kerron. Myöhemmin."
Valencia nyökkäsi hänelle ymmärtävästi, puhuen mykkää kieltä, ja katosi pimeille portaille, jotka olivat heidän takanaan. Braxfield taas vaihdettuaan pari sanaa Harboroughin kanssa päästi vieraan ulos ja lukitsi ison oven sekä työnsi sille raskaan rautasalvan, joka oli suorittanut tätä tehtävää monien sukupolvien ajan Markenmoressa. Kartano oli turvattu yöksi.
Braxfield meni takaisin kamariinsa — siistiin ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, joka sijaitsi ison pääkäytävän päässä. Siellä loimusi kirkas valkea, ja hänen mukava, pehmeäksi topattu nojatuolinsa oli sen ääressä. Nyt oli tullut hänen aikansa nauttia lepoa ja virkistystä. Kun päivän työt olivat päättyneet, kun vallitsi täydellinen hiljaisuus, poltteli hän piippuaan, luki sanomalehteään ja maisteli whiskyä lasistaan. Hänen piippunsa oli valmiina käden ulottuvilla, sanomalehdet sen vieressä; hän meni ruokakaapille ottaakseen sieltä viinikulhonsa ja lasinsa. Mutta juuri laskiessaan kätensä näille esineille Braxfield kuuli kolkutusta. Hänen kätensä hellittivät otteensa, painuivat sivuille ja alkoivat vapista. Sillä Braxfield tunsi tuon kolkutuksen — se oli hänelle varsin tuttu, vaikka hän oli kuullut sen viimeksi seitsemän vuotta sitten. Hän seisoi paikallaan, kuunnellen — se kuului jälleen. Komeron ikkunaan naputettiin kolme kertaa peräkkäin, kevyesti mutta selvästi. Silloin hän lähti huoneesta, kääntyi sivukäytävään kävellen sen päähän ja aukaisi oven, josta päästiin ruusutarhaan. Mies astui sisälle, ja läheisen lampun himmeässä valossa isännöitsijä eroitti hänen kasvonsa.
"Herra armahda!" huudahti hän peräytyen taaksepäin seinää vasten.
"Herra Guy?"
TOINEN LUKU
Isännöitsijän kamari