"Olette oikeassa, sir", vastasi hän. "Siinä oli sellainen. Tietystikin kauan ennen minun aikaani. Olen kuullut siitä, vanhoilta täkäläisiltä asukkailta. Se oli ollut tuollainen neliskulmainen aukio tuon nurmikon keskellä. Täällä oli ollut tapana pitää niinsanottuja kukkoturnajaisia, sir — ihmisiä oli saapunut lintuineen läheltä ja kaukaa, ja tuolla saivat kukot otella omistajien istuessa katselemassa korotetuilla reunamilla, lyöden vetoja. Tunsin aikoinani pari ikämiestä, jotka muistivat ne ajat, mutta he ovat nyt kuolleet."
"Vanhat, hyvät ajat!" mutisi Mazaroff. "Tai — vanhat, pahat ajat."
"Pikemminkin pahat kuin hyvät minun mielestäni, sir, joka suhteessa", vastasi isäntä. "Minulle on kerrottu, että niihin aikoihin täällä tapahtui kauniita juttuja."
"Mutta nyt täällä joka tapauksessa on varsin rauhallista, eikö niin?" kysyi Mazaroff.
"Silloin tällöin meillä on aika paljon puuhaa, sir", selitti Musgrave. "Tänä aamuna on ollut vilkas liike. Ja tuota valtatietä käyttää vieläkin suuri joukko karjanajajia — siinä on huomenna aikamoinen tungos, sillä ylihuomenna on Cloughthwaitessa markkinat, ja tästä kulkee ohitse koko joukko väkeä."
Mazaroffin ja isännän puhellessa olimme saapuneet puutarhan portille, ja juuri kun Musgrave oli avaamaisillaan sen, ilmestyi korkean muurin takaa näkyviimme kaksi naista, astellen samaa puolittain ruohottunutta polkua pitkin, jota myöten me olimme ajaneet autolla matkamme viimeiset viisi tahi kuusi kilometriä. Heidän katsoessaan meihin päin kohotti Musgrave kättään; he kumpikin nyökkäsivät hänelle hymyillen, jatkaen matkaansa majatalon editse. Toiseen heistä vain vilkaisin, toiseen kiinnitin huomioni tarkemmin. Jälkimmäinen oli ehkä yksi- tai kaksikolmattavuotias, ruskeatukkainen, vaaleaverinen neito, solakka ja miellyttävä maalaistakissaan ja -hameessaan, viehättävän kaunis, kuten havaitsin luodessani häneen pikaisen silmäyksen heidän mennessään ohitsemme. Toinen heistä oli komea, keski-ikäinen nainen; hän teki jonkun verran tylyn ja kylmän vaikutuksen, vaikkakin hän vastasi herttaisesti majatalon isännän kohteliaaseen tervehdykseen. Puvuista ja ulkonäöstä päättäen he olivat ilmeisesti arvohenkilöitä. Heidän kintereillään ja ympärillään juoksenteli puolikymmentä koiraa, jotka olivat edustamiensa eri rotujen loistonäytteitä.
Naisten kadottua näkyvistä vilkaisin Mazaroffiin. Myöskin hän katseli heidän jälkeensä — kuten minusta näytti harvinaisen tarkkaavasti, mutta kenties se johtui siitä, etten siihen asti ollut huomannut hänen kertaakaan osoittavan minkäänlaista mielenkiintoa naisia kohtaan.
"Naapureitanneko?" hän kysäisi äkkiä, pyörähtäen Musgraveen päin.
"Siinä oli rouva Elphinstone Marrasdale Towerista, sir", vastasi isäntä. "Se on iso, vanha rakennus nummen toisella puolen — sen savupiiput parhaiksi näkyvät tuon nuoren mäntymetsän peittämän harjanteen ylitse. Marrasdale Tower oli ennen sir Richard Cotgreaven omaisuutta — kuulunut hänen perheelleen satoja vuosia, yleisen puheen mukaan. Sir Richardin kuoltua muutamia vuosia sitten osti herra Elphinstone kartanon ja tuli tänne asumaan. Suurin osa näillä tienoin olevasta maasta on hänen."
"Rouva Elphinstone, niinkö?" virkkoi Mazaroff. "Entä nuori nainen?
Neiti Elphinstone kaiketi?"