"Siitä alkaen, kun nämä autoretket tulivat muotiin, on meillä käynyt koko joukko vieraita, ja me olemme valmiina heidän varaltaan. Jos suvaitsette astua sisälle, sir —"
"Niin, niin, entä sitten ruokalistanne?" tiedusti Mazaroff. "Tämä pohjolan ilma kiihottaa ruokahalua, ymmärrättehän, ja tämä talo tuntuu olevan etäällä markkinapaikoista. Mitä voitte tarjota meille?"
Emäntä ehätti rauhoittamaan häntä siinä suhteessa. Päättäen siitä, kuinka kielevästi hän laversi luetellessaan meille, mitä kaikkea hänen aitastaan löytyi, oli ilmeistä, että tulisimme hyvin toimeen ja että kellari oli yhtä runsaasti varustettu kuin aittakin.
"Sepä mainiota, rouva", virkkoi Mazaroff. "Siispä laskeudummekin heti maahan; kenties isäntä näyttää palvelijalleni, mihin hän voi sijoittaa auton; sitten tuodaan matkatavaramme sisälle. Teillä on täällä komea näköala ja ilma raikasta", jatkoi hän astuttuaan maahan ja mennessään ovelle päin, "ja talonne on epäilemättä oivallinen, vanhanmallinen rakennus".
"Luultavasti pidätte sitä mukavana, sir", vakuutti emäntä opastaessaan meitä sisään. "Meillä on ollut täällä vieraita, jotka ovat selittäneet, että heidän on ollut ikävä lähteä täältä pois. Täällä on sali, sir, jonka saatte kokonaan omaan huostaanne."
Hän vei meidät vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jossa oli siisti, vankka, vanha kalusto ja johon tuli valoa korkeista, kapeista, nummelle ja kukkuloille päin olevista ikkunoista. Heti sen nähtyään Mazaroff murahti mielissään ja tyytyväisenä.
"Kas tätä!" hän ihasteli. "Tämä sopii loistavasti. Varatkaa tämä huone minulle siksi aikaa, kun viivymme täällä. Holt!" hän huudahti sovittuaan emännän kanssa seniltaisesta päivällisestä ja viimemainitun jätettyä meidät kahden kesken. "Juuri tällaisesta minä pidän — mies, milloinkaan ei olo voi olla noissa nykyisissä, liian mahtaviksi paisuneissa suurhotelleissa yhtä mukavaa kuin vanhanaikaisessa englantilaisessa majatalossa. Juuri tällaisesta paikasta olen uneksinut monen monituista kertaa ollessani sellaisissa seuduissa, joissa ei ole seinän varjoa eikä puun lehvää suojaksi — vilpoisesta, harmaasta, uneliaasta paikasta, jossa aika tuntuu pysähtyneen liikkumattomaksi. Pidän tästä, Holt — ja nyt nautimme lasin whiskyä ja soodaa ja katselemme hieman ympärillemme ennen päivällistä."
Ryyppäsimme whiskymme ja soodamme ja lähdimme sitten kävelylle. Ei tarvinnut kovinkaan paljon jännittää huomiokykyäni päästäkseni selville siitä, että Mazaroff tunsi tämän vanhan syrjäisen majatalon yhtä hyvin kuin sen isäntäväkikin. Vaikka hän ei puhunutkaan mitään Musgraven tai jonkun palveluskuntaan kuuluvan henkilön ollessa saapuvilla, näin hyvin, että noiden iäkkäiden rakennusten jokainen kivi ja kaikki niiden ympärillä olevat paikat olivat hänelle tuttuja. Silloin tällöin hän kuiskaili minulle muisteloitaan tai supatti, että johonkin kohtaan oli tullut jotakin lisää tai jostakin toisesta paikasta jotakin kadonnut. Talon vierellä oli muurien ympäröimä puutarha; hän liikkui siellä kuten ainakin ihminen, joka oli tutustunut paikkaan läheisesti. Poistuessamme sieltä kohtasimme portilla Musgraven, jolla oli kädessään omenakori; Mazaroff meni hänen luokseen ja osoitti nurmikon keskellä olevaa neliskulmaista syvennystä.
"Minusta näyttää siltä, isäntä", hän huomautti, "että tuossa on entisaikoina ollut tanner kukkotappeluja varten".
Musgrave nyökkäsi, ja hänen tavallisesti uneliaat silmänsä välähtivät hiukan mielenkiinnosta.