"Websterillä ei ole aavistustakaan, että olen aikaisemmin ollut näillä main", hän supatti. "En ole hiiskunut siitä mitään hänelle. Noiden veitikoiden pahana puolena on puhella isännistään majatalojen keittiöissä, tiedättehän — en tahdo kenenkään saavan vihiä siitä, etten ole aivan outo näillä seuduin."
Minun aprikoidessani, miksi hän halusi olla niin salaperäinen, pysähtyi auto majatalon ovelle. Läheltä nähtynä se oli iso, epäsäännöllinen, harmaasta kivestä kyhätty rakennus, jonka tyyli oli yksinkertainen ja koristelematon ja johon liittyi tilava talli — sellainen paikka, joka toi mieleen entiset ajat, jolloin matkustettiin hevoskyydillä. Ja kun nyt olimme itse nummella, näin, että sen yhtäjaksoiseksi luulemani, kanervikon peittämän, laajan pinnan katkaisi vähän matkan päässä majatalon takana leveä valtatie, joka hohti valkoisena iltapäivä-auringon valossa ja kulki lännestä itään, häipyen kaukaisten kukkuloiden taakse.
"Tuo on Skotlannista tuova tie", selitti Mazaroff. "Monet tuhannet — niin, kymmenet tuhannet — ihmiset ja eläimet ovat polkeneet sitä siitä alkaen kun se laitettiin, nuori mies. Sitä myöten on tänne päin ajettu suuria karjalaumoja — siitä syystä tänne on sijoitettu tämänkaltainen iso majatalo tiepuoleen. No niin, täällä sitä nyt olemme — kukahan nyt hoitanee tätä vanhaa paikkaa? Mikä nimi on tuossa kilvessä?"
Talon leveän, avoimen oven yläpuolella oli yksinkertainen ilmoituskilpi, jota koristi vain nummimaiseman yllä lentävä, haalistunut lehtokurppa. Sen alla olivat himmenneillä kultakirjaimilla maalatut sanat: Lehtokurpan majatalo, James Musgrave.
"Viimeksi ollessani täällä se oli Haneshawien hallussa", jupisi kumppanini. "He ovat kaikki epäilemättä manan majoilla. Ja tämä mies on varmaankin Musgrave."
Avonaisesta ovesta oli ilmestynyt mies, joka nyt asteli tien poikki meitä kohti. Hän oli keski-ikäinen, hyvänluontoisen näköinen, puettu urheilupukuun. Lienemme herättäneet hänet iltapäivä-unesta, tai sitten hän oli luonnostaan hidas ja hätäilemätön, sillä hänen silmänsä olivat puoliuniset ja liikkeet vastaavasti verkkaiset. Mutta hänen jäljessään tuli nainen, teräväpiirteinen, vilkas ja valpaskatseinen, somasti ja täsmällisesti puettu; hänen käytöksensä teki erinomaisen puuhaisan vaikutuksen, ja hän pujahti miehen ohitse, saapuen ensimmäisenä automme viereen. Hän se myöskin johti puhetta.
"Hyvää päivää, rouva!" toivotti Mazaroff. "Te kai olette emäntä? Ja tämä lienee miehenne? No niin, aiomme keskeyttää matkamme ja viipyä täällä päivän tai pari, ehkä kolmekin, silmäilläksemme suurenmoista seutuanne. Te voitte kaiketi majoittaa meidät?"
"Kyllähän toki, sir", vastasi nainen, luoden arvostelevan silmäyksen autoon ja siinä istuviin miehiin. "Meillä on tilaa mainiosti, sir — täällä käy usein omilla autoillaan liikkuvia matkailijoita."
"Vuoteet hyvin tuuletettuja?" kyseli Mazaroff. "Eivätkä raidit tuoksahda ummehtuneilta?"
"Vuoteemme ovat aina hyvin tuuletettuja, sir, matkailuajalla, ja huoneemme ovat oikein hyvät", kehui emäntä.