"Ei, sir", vastasi isäntä. "Nuori nainen on neiti Merchison — neiti Sheila, kuten me täkäläiset häntä nimitämme. Hän on rouva Elphinstonen tytär aikaisemmasta avioliitosta, sir — luullakseni eivät herra ja rouva Elphinstone olleet vielä olleet kauan naimisissa tänne tullessaan."
Olin havaitsevinani, että Mazaroffin kasvoista kuvastui uudelleen heräävää mielenkiintoa tämän selityksen aikana. Mutta hän oli taitava salaamaan ajatuksensa, kääntyi ja heilautti kättään eteemme leviävään, laajaan maisemaan päin.
"Marrasdale Towerin isäntä herra Elphinstone omistaa siis suurimman osan kaikesta siitä, mitä näemme", hän huomautti.
"Ei juuri täsmälleen kaikkea, mitä te saattaisitte nimittää suurimmaksi osaksi", oikaisi Musgrave, laski maahan omenakoppansa ja alkoi osoitella kaukaisia maamerkkejä. "Herra Elphinstonen tiluksien raja, sir, kulkee täältä tuonne kylälle, sitten noiden kivisten kumpujen juuritse tuon kaukaisen, sinertävän kukkulan luokse ja sieltä suoraan tänne takaisin, sulkien sisäänsä koko Marrasdalen nummen. Mutta nuo etelän ja idän puolella leviävät nummet, sir, High Capnummet kuuluvat eräälle lontoolaiselle pankkiirille, herra Verner Courthopelle. Hän on rakennuttanut niiden keskelle metsästysmajan — High Cap Lodgeksi sitä nimitetään — ja hän on siellä nyt parhaillaan mukanaan pieni metsästysseurue."
"Onko näillä main runsaasti riistaa?" tiedusti Mazaroff puolittain välinpitämättömästi.
"Tänä vuonna on ollut oikein runsaasti metsälintuja, sir", vastasi Musgrave. "Sekä herra Elphinstone että herra Courthope ovat kumpikin saaneet harvinaisen hyviä saaliita."
Ensimmäinen iltamme Lehtokurpassa kului varsin hupaisasti pakinoidessamme silloin tällöin hetkisen samaan suuntaan. Ihmetellen aprikoin, miten saisimme seuraavana päivänä aikamme kulumaan niin yksinäisessä paikassa. Mutta Mazaroffilla tuntui olevan omat aikeensa, jotka hän vitkastelematta esitti minulle tullessaan aamiaiselle.
"Holt, nuori veikko", hän alkoi, nyökäten tuttavallisesti, "varmastikin ymmärrätte minua — haluan viettää tämän päivän yksikseni, katsellen vanhoja tuttuja paikkoja, käsitättehän, ilman seuraa. Ja myöskin minun on tavattava erästä miestä liikeasioissa. Siispä — koettakaa viihtyä itseksenne iltaan saakka! Palaan hyvissä ajoin päivälliselle."
"Se sopii!" suostuin. "Minä kyllä viihdyn. Älkää huolehtiko minun tähteni!"
Hän kiitti minua, kuten minut olisi pitänyt ensinnä ottaa huomioon. Pian hän lähti liikkeelle kädessään vankka keppi — ja panin merkille, että hän poistuessaan seurusteluhuoneestamme pani nenälleen siniset silmälasit, valittaen auringon huikaisevan häntä. Hän suuntasi askeleensa kylää kohti, ja senjälkeen näin hänet vasta sitten, kun hän tuli takaisin kello seitsemän, juuri kun päivällinen oli valmis. Päivällispöydässä hän oli hyvin vähäpuheinen ja miettiväinen, ja vasta kun hän oli polttanut sikaarinsa puoliväliin hän äkkiä kehoitti minua siirtämään tuolini hänen istuimensa viereen.