"Holt!" hän sanoi. "Minulla on teille kerrottavaa. Ja, mies, se on kummallisin tarina, mitä olette eläissänne kuullut!"
KOLMAS LUKU
Kadoksissa
Otaksuttavasti tuijotin Mazaroffiin ihmeissäni ja ehkä puolittain hämilläni, sillä hän nyökkäsi rauhoittavasti siirtäessään tuoliaan vieläkin lähemmäksi minua.
"Ei mitään syytä pelkoon, Holt-poikani", hän tyynnytti. "Se on vain — vyyhti, kuten saattaisi sanoa. Mutta — pahanlainen! Ja kuten juuri äsken mainitsin, kummallisin kertomus, mitä milloinkaan olette kuullut. Ainakin yksi kummallisimpia."
"No?" äänsin. "Koskeeko se — teitä?"
"Minua ja eräitä muita ihmisiä", vastasi hän, hymyillen jurosti. "Muita ihmisiä! Niin, sepä juuri onkin pirullista! Jospa se koskisikin vain minua! Mutta siihen on sekaantunut useampia. Mutta tarkoin ajatellen, se olikin odotettavissa — juuri se!"
Hän kääntyi ikkunaan päin ja istui minuutin tai pari, tuijottaen kiinteästi ja mitään virkkamatta nummelle, joka alkoi verhoutua nopeasti tummenevaan hämärään. Mutta käsitin, ettei hän katsellut nummea eikä sen takana olevia, himmeneviä kukkuloita, vaan omia kaukaisia muistojaan. Minut valtasi uteliaisuus, ja keskeytin hänen aatoksensa.
"Minulla ei vielä ole vihiäkään tarinastanne, herra Mazaroff", huomautin. "Onko minun se kuultava?"
Hän hätkähti ja nyökkäsi sitten minulle ponnekkaasti.