"Eikä siis Mazaroff?" huudahdin.
"Minulla on oikeus myöskin siihen nimeen", selitti hän. "Laillinen oikeus — asianmukainen ja eittämätön. Se on ollut laillinen nimeni monta vuotta, ja se pysyykin nimenäni. Mutta synnyin Merchisonina — eikä se tapahtunutkaan kaukana täältä — ja menin avioliittoon Merchisonina. Ja vanhempi nainen on rouva Merchison, vaikka hän onkin naimisissa Elphinstonen kanssa."
"En vielä käsitä vähääkään paremmin", tunnustin.
"No niin, Holt. Koetan selvittää sen teille parhaani mukaan. Kenties se ei olekaan niin sekava vyyhti, kun saatte kiinni langan toisesta päästä ja vedätte siitä yhtään hellittämättä. Nähkääs, synnyin näillä seuduin — isäni oli vakavarainen tilojen välittäjä täällä lähistöllä, ja minä hänen ainoa poikansa — ainoa lapsensa. Isäni ja äitini kuolivat minun ollessani vielä hyvin nuori, ja senjälkeen asuin isoisäni maatilalla likellä Selkirkiä, rajan toisella puolen. Sitten hän kuoli — olin silloin kahdenkolmatta paikkeilla — jättäen minulle perinnöksi koko omaisuutensa. Se oli huomattavan suuri ja yhdessä vanhemmiltani saadun perinnön kanssa se teki minusta melkoisen rikkaan miehen. Ja minä olin jäykkäniskainen ja tuittupäinen, tahdoin aina noudattaa omaa mieltäni, eikä ollut ketään taltuttamassa minua eikä hillitsemässä päähänpistojani. Osuin sisukkaaseen tyttöön, joka siinä oli suuresti kaltaiseni — erään kirkkoherran tyttäreen, joka kiihkeästi tahtoi päästä eroon omaisistaan, kodistaan ja yksitoikkoisesta elämästään. Laittauduimme naimisiin tavallista kiireellisemmin ja aloimme katua tekoamme heti sen jälkeen!"
"Minkätähden?" kysyin.
"Mies!" hän vastasi. "Luonteemme eivät sopineet yhteen. Meillä ei ollut yhteistä mitään muuta kuin itse- ja omapäisyys. Ja pian huomasimme, että me olimme huonoin pari, mitä kuvitella saattaa. Minä halusin koko sydämestäni seikkailla ja matkustaa nähdäkseni maailmaa; hän tahtoi kaikin mokomin järjestää komean talouden ja näytellä suurellista naista niiden ihmisten keskuudessa, jotka aikaisemmin olivat ikävystyttäneet hänet puolikuoliaaksi. Vähemmässä kuin vuodessa oivalsin, ettei meistä ikinä tulisi mitään — senvuoksi otin ohjakset omiin käsiini."
"Millä tavoin?" tiedustin.
"En tahdo inttää, etten menetellyt ynseän uhkamielisesti, ehkäpä itsekkäästi ja itserakkaasti", tunnusti hän miettivästi. "Nyt en tekisi samoin, kun järkeni on selvempi ja tunnen paremmin maailmaa. Mutta silloin kävi kaikki seuraavasti. Menin erään lakimiehen puheille ja otin häneltä vaitiolo-lupauksen. Sitten muutin rahaksi kaikki, mitä minulla oli — sitä olikin aika paljon — jaoin sen kahteen yhtä suureen osaan ja siirsin toisen puolen hänelle hänen ikuiseksi — hänhän olisi sen kuitenkin saanut kokonaan, se tuotti, Holt, hänelle kokonaista tuhatviisisataa puntaa vuodessa. Sen tehtyäni ja turvattuani hänen toimeentulonsa otin oman osuuteni ja katosin ilman muuta."
"Hiiskumatta hänelle mitään?" huudahdin.
"Niin — hänellä ei ollut siitä aavistustakaan", myönsi Mazaroff. "Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Minä yksinkertaisesti lähdin. Suoraa päätä. Ei kukaan — ei edes asianajajanikaan — tiennyt, minne menin. Tosin jätin vaimolleni sanan aikovani lähteä matkoille muutamiksi vuosiksi, mutta en ilmoittanut minne."