"Te siis — karkasitte hänen luotaan?" tokaisin.
"Jos tahdotte käyttää siitä sitä sanaa", myönsi hän avoimesti. "Se oli ainoa keino. Muutoin olisi koitunut ikävyyksiä. Äänetön, hiljainen lähtö — se oli ainoa mahdollisuus mielestäni."
"Entä — lapsi? Tyttö, jonka näimme eilen?" kysyin oltuamme vaiti hetkisen. "Oliko hän syntynyt jo silloin?"
"Ei!" torjui hän ponnekkaasti. "Hän ei ollut! Jos niin olisi ollut laita, en ehkä olisi lähtenytkään — oikeastaan olen varma, etten olisi. Mutta hän ei ollut syntynyt, enkä edes tiennyt, että hän todennäköisesti syntyisi. Hänen syntymänsä sattui kahdeksan kuukautta lähtöni jälkeen."
"Te kai kuulitte siitä sittemmin?" huomautin.
"En ole tiennyt siitä mitään ennenkuin tänä päivänä!" huudahti hän. "Olen suorittanut jonkun verran tiedusteluja ilmaisematta itseäni. Nämä maaseutulaiset, Holt, ovat harvinaisen hyvin perehtyneet perhetarinoihin ja -salaisuuksiin, samalla kun he ovat perin kärkkäitä kertomaan tietonsa."
"Tietenkin rouva Elphinstone — jona hänet täällä tunnetaan — pitää teitä kuolleena?" sanoin. "Sehän on itsestään selvää."
"Niin toki, se on varmaa! Hän meni avioliittoon Elphinstonen kanssa vasta muutamia vuosia sitten — vähää ennen kuin mies osti tämän Marrasdalen tilan. Niin, hän luulee minun kuolleen jo aikoja sitten — mutta tässä minä olen elossa!"
"Mitä aiotte tehdä?" tiedustin.
"Mitä te itse tekisitte minun asemassani, Holt?" ehätti hän puolestaan kysymään. "Sanokaa minulle mielipiteenne suoraan, mies! En loukkaannu mistään. Kuten jo aikaisemmin huomautin, luotan suuresti terveeseen järkeenne. Puhukaa!"