"Luultavasti lähtisin tieheni hiiskumatta mitään", vastasin. "Joka tapauksessahan te jätitte vaimonne. Ja jos ilmaisette itsenne, niin rikotte otaksuttavasti tyydyttävän sopuisan liiton. Herra Elphinstone ja —"
"Niin, kuulemani mukaan he sopivat yhteen yhtä hyvin kuin me sovimme huonosti!" pisti hän väliin. "Siinä liitossa ei ole mitään vikaa. Mutta — tyttö on minun tyttäreni."
"Hän ei ole koskaan tuntenut teitä, herra Mazaroff", huomautin.
Hänen pronssinväriset poskensa punehtuivat, ja hän pudisti päätään.
"Olette oikeassa, Holt, olette oikeassa!" hän jupisi melkein nöyrästi.
"Ja se on oma syyni. No niin, tähän saakka ei ole tapahtunut mitään.
Sitä ei tiedä kukaan muu kuin te."
"Ettekö ole puhunut siitä kenellekään?" kysyin.
"En ainoallekaan sielulle!" vakuutti hän. "Olen vain koonnut tietoja. Ei kukaan tiedä sitä — ei kellään ole kaukaisintakaan aavistusta siitä — kaikkein vähimmin Marrasdalen linnan asukkailla."
"Niin monen vuoden kuluttua se olisi yllättävä paljastus", huomautin. "Sitä sietää harkita. Ja —" Mutta sitten pälkähti päähäni uusi ajatus, ja katsoin häneen epäröiden. "Jos asia menisi niin pitkälle, olisi teidän otaksuttavasti todistettava, että —"
"Että Salim Mazaroff on Andrew Merchison", keskeytti hän. "No, se käy kyllä päinsä. Silmäni kierous, oikeassa käsivarressani oleva syntymämerkki, eräät paperit ja ihmiset — jotka tosin eivät ole juuri nyt käsillä, mutta jotka voidaan löytää — todistavat sen varmasti."
"Kuinka tulitte ottaneeksi noin harvinaisen nimen?" rohkenin tiedustaa häneltä. Hän naurahti hiljaa, ikäänkuin se muisto olisi huvittanut häntä.