"Kerron sen teille", hän vastasi. "Lähdettyäni matkustin suoraan Intiaan. Liikuin siellä aika paljon, samoin Persian lahdella ja sen ympärillä olevissa maissa. Sitten siirryin kauemmaksi etelään — Durbaniin ja sieltä sisämaahan — timanttialueille. Durbanissa jouduin yhteen erään vanhan miehen kanssa, jolla oli samanlaiset pyrinnöt kuin minullakin — hän ja minä asuimme yhdessä ja harjoitimme kauppaa yhdessä. Hänen nimensä oli Mazaroff, ja hän jätti kuollessaan minulle koko omaisuutensa — se oli melkoinen — sillä ehdolla, että otan hänen nimensä. Siis tein sen — miksi ei? Siihen aikaan en lainkaan aikonut palata takaisin Englantiin."
"Herra Mazaroff", virkoin, "eikö mieleenne milloinkaan johtunut, että vaimonne, luullen teidän kuolleen — kuten otaksun hänen tehneen — saattaisi mennä uudelleen avioliittoon?"
"Sitä en voi väittää", hän selitti. "Olen kenties hieman hidas. Minun olisi pitänyt ajatella sitä. Mutta en ajatellut. Ja nyt — tähän on tultu!"
"Miten aiotte menetellä?" kysyin.
"En tiedä", vastasi hän suoraan. "En missään nimessä hätiköi. Ja kuten jo mainitsin, asiasta ei tiedä kukaan paitsi teitä ja minua. Ei ole pelkoa siitä, että minut tunnettaisiin. Olen tänään puhutellut toistakymmentä sellaista henkilöä, jotka tunsivat minut entisaikoina, ja kun minulla oli siniset silmälasini, ei heillä ollut aavistustakaan siitä, kuka todella olen."
Sitten hän nousi pystyyn, meni ulos ja käveli yksin sinne tänne majatalon edustalla. Sinä iltana hän ei virkkanut enää mitään äskeisestä paljastuksestaan eikä ottanut asiaa puheeksi myöskään seuraavana aamuna. Suurimman osan päivästä kulutimme muutamille kolmenkymmenen kilometrin päässä oleville raunioille tekemällämme automatkalla. Illalla palatessamme oli majatalossa liike jotensakin vilkasta — väkeä palasi suurin joukoin Musgraven mainitsemilta markkinoilta, ja talon kaikki huoneet olivat täynnä vieraita, lukuunottamatta meille yksityisesti luovutettua salia. Ja maantiellä oli ryhmittäin ihmisiä ja hevosia, kun Mazaroff päivällisen jälkeen ilmoitti minulle haluavansa yksin miettiä asiaa perinpohjaisesti ja meni tien poikki aukealle nummelle, lähtien astelemaan kanervikkoa pitkin. Senjälkeen en nähnyt häntä elossa.
Kello oli noin puoli seitsemän, kun hän poistui ja katosi nummen aaltomaisten kumpujen sekaan. Lähdin itsekin pian senjälkeen ulkosalle ja samoilin ilman päämäärää lammaspolkuja pitkin aina puoli kymmeneen saakka, jolloin palasin majataloon. Hän ei ollut tullut takaisin. Vielä kymmenenkään aikana häntä ei ollut kuulunut, ja kun kiviseinäisen eteissalin vanha kaappikello löi yksitoista, etsin käsiini Musgraven ja hänen vaimonsa, jotka istuivat illallispöydässään harvinaisen puuhaisan päivän rasitusten jälkeen. Mazaroffin autonohjaaja Webster aterioi heidän seurassaan.
Isännän ja emännän mielestä ei ollut lainkaan syytä pelkoon eikä levottomuuteen. Kaksi vuorokautta kestäneen vierailumme aikana he olivat huomanneet, että herra Mazaroff oli, kuten he sanoivat, puhelias ja ystävällinen herrasmies, joka mielellään seurusteli toisten ihmisten kanssa. Nyt he arvelivat hänen pistäytyneen johonkin nummen taloon ja olevan edelleenkin siellä kaikessa rauhassa pakisemassa. Mutta kun kahdentoista lyönti kajahti ja hän viipyi yhäti poissa, kävivät Musgraven kasvot pitkiksi, ja hän alkoi puhella, kuinka ajattelematonta on liikkua pimeän tultua ulkosalla oudoissa paikoissa.
"Onko nummella joitakuita sellaisia kohtia, joissa häntä voisi kohdata vahinko?" tiedustin.
"Varmasti on", vastasi Musgrave. "On jyrkänteitä, joihin hän voisi suistua pimeässä, ja on toisia paikkoja — hetteikköjä — joihin hän voi vaipua aavistamattansa, olipa sitten yö tai päivä. Ken ei tunne näitä nummia, hänen ei pitäisi liikkua niillä hämärän tultua."