Kielelläni pyöri ajatus, että Mazaroff tunsi tai ainakin oli tuntenut nämä nummet varsin hyvin, mutta hillitsin itseni ja menin sensijaan mitään virkkamatta maantielle majatalon edustalle. Yö oli pimeä ja hiljaisuus häiritsemätön. Tuskin ainoatakaan tähteä oli näkyvissä, eikä kylästä nummen poikki tuovalta, kovaksi poljetulta tieltä kuulunut jalkojen kapsetta.
Palasin sisälle päätettyäni, että jotakin oli tehtävä. Musgrave toi lyhdyn Websterille, minulle ja itselleen. Lähdimme nummelle käskettyämme rouva Musgraven pitää kirkkaita valoja majatalon etusivun ikkunoissa ja antaa meille sovitun merkin, jos Mazaroff palaisi meidän ollessamme poissa. Hajaannuimme eri suunnille, koko ajan kuunnellen mahdollisia hätähuutoja.
Sillä tavoin kiertelimme nummella, kunnes heikkoa, harmaata valoa alkoi sarastaa itäisten kukkuloiden takaa; sitten palasimme majataloon. Ei kukaan meistä ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Ja nyt Musgrave ja hänen vaimonsa esittivät uuden teorian. Mazaroff oli edennyt liian kauas, poikennut johonkin taloon, johon hänen oli ollut pakko yöpyä: hän palaisi muka aamiaiselle.
Minä en luottanut siihen. Webster ja minä nautimme hiukan ruokaa ja kuumaa kahvia ja lähdimme taaskin etsimään — hän toista, minä toista tietä. Minun polkuni vei aamusarastusta kohti. Ja aurinko oli juuri noussut koko syksyisessä loistossaan, ja kukkulat kimaltelivat aamukasteesta, kun minä kierrettyäni aaltoilevalla nummella olevan jyrkän töyryn ympäri äkkiä jouduin vastakkain sen tytön kanssa, jota olin ajatellut kaksi päivää. Edessäni oli Sheila.
NELJÄS LUKU
Nuoruuden vapaamuurariutta
Sheila istui tuollaisen kaislojen reunustaman lammikon partaalla, joita oli nummen kanervien ja sammalten keskellä. Aavistamatta, että läheisyydessä oli ketään muita kuin hänen vierellään istuva pitkäkarvainen, vakavasilmäinen lintukoira, hän oli riisunut kenkänsä ja sukkansa, häilytellen jalkojaan ja nilkkojaan tummassa vedessä. Hänet nähdessäni valtasi minut äkkiä hätkähdyttävä ajatus. Vaikka hän ei tiennytkään siitä mitään, niin täällä olin minä huolestuneena etsimässä miestä, joka, jos hänen tarinansa oli tosi, oli tämän tytön isä!
Koira huomasi minut ja haukahti. Sen emäntä vilkaisi nopeasti minuun päin, näki minut, näytti muistavan tavanneensa minut ennenkin, ja vaikka hän punehtuikin, kun olin nähnyt hänet hieman omituisessa asemassa, suhtautui hän siihen rauhallisesti. Hän nyökkäsi minulle ystävällisesti, alkaen samalla vetää sukkia ja kenkiä jalkaansa.
Pysyttelin tarkoituksellisesti taempana, kunnes hän ponnahti pystyyn, kääntyi minuun päin ja osoitti nauraen lammikkoa.
"Tuohon lähteeseen liittyy taikauskoinen tarina", hän sanoi alkuvalmisteluitta ja empimättä. "Väitetään, että jos siihen pistää jalkansa kuusi kertaa auringonnousun hetkellä mihin aikaan hyvänsä Mikonpäivän ja Martinpäivän välillä, niin pysyy onnellisena koko elämänsä. Niinpä — olin koettamassa sitä."