"Luultavasti voimme pitää varmana, etteivät he menneet sinne", huomautti Maythorne. Hän katsahti merkitsevästi poliiseihin. "Tähän on käytävä käsiksi huolellisesti", hän mutisi. "Teidän alaanne!"
"Ei ole varmaa, eikö rouva Elphinstone ole Shortin hotellissa, kun
Herra Elphinstone palaa sinne", virkkoi Crole, vilkaisten kelloonsa.
"Nyt on kello kaksitoista, ja —"
"Ei kylläkään", keskeytti Maythorne. Hiljaa hän sitten jupisi: "Mutta arvaanpa, ettei hän ole! Herra Elphinstone", hän jatkoi, korottaen ääntään, "tahtoisin näyttää teille jotakin — erään esineen, joka on taskussani. Tässä se on." Hän otti esille kohokuvakoristeisen rintaneulan ja pani sen pöydälle. "Oletteko nähnyt sitä koskaan ennen?"
Herra Elphinstone katseli rintaneulaa tarkasti ja nosti sitten vilkkaasti päänsä pystyyn.
"Mistä olette sen saanut?" hän tiedusti, ikäänkuin kummastellen. "Sehän on vaimoni oma!"
VIIDESKOLMATTA LUKU
Kuka se mies oli?
Maythorne kumartui pöydän yli Mannersin ja Corkerdalen puoleen ja kuiskutti heille minuutin tahi pari. Arvasin, että hän kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt juuri näyttämänsä rintaneulan. Sitten hän puhutteli taaskin Elphinstonea.
"Oletteko aivan varma siitä, että tämä on vaimonne omaisuutta?" hän kysyi. "Tällaiset rintaneulat ovat luultavasti hyvin samannäköisiä."
"Se on vaimoni", vakuutti Elphinstone jyrkemmin ja päättäväisemmin kuin tavallisesti. "Ostin sen itse hänelle monta vuotta sitten Invernessistä. Se on toinen kahdesta — ne ovat täsmälleen samanlaiset. Kivet ovat harvinaisen laatuista kameata; hopeakehykset ovat vanhat. Ostin molemmat eräästä sekalaiskaupasta Invernessistä — muistan sen oikein hyvin. Mutta tosiaan! En ole nähnyt kumpaakaan vuosikausiin."