"Niin, lyhyesti", virkkoi Sheila. "En mistään hinnasta tahtoisi syventyä sen kauhujen yksityiskohtiin, en ainakaan nyt. Jyskytin ovea, mutta en saanut vastausta, kaikki oli hyvin hiljaista. Noin tunnin kuluttua liukui äkkiä syrjään luukku, jonka olin pannut merkille yhdessä seinässä — samanlainen, tiedättehän, joita käytetään yhdistämään keittiöitä ruokasaliin — ja sisään työntyi käsivarsi, laskien vuoteelle ison kopan. Sitten luukku pamautettiin jälleen kiinni, ja kuulin, että se teljettiin. Kopassa oli ruokaa — runsaasti ja hyvää — ja pari pulloa viiniä — oivallista claretia — ja lasit ja korkkiruuvi. Meitä ei siis aiottu piinata nälällä. Mutta satimessa saimme olla tähän iltaan saakka — kaksi yötä ja kaksi päivää. Emme koskaan nähneet ketään. Joka ilta pistettiin sisään uusi koppa, niin äkkiä, ettemme mitenkään ehtineet tarttua sitä ojentavaan käteen emmekä vilkaista viereiseen huoneeseen. Koko aikana emme nähneet emmekä kuulleet mitään."
"Entä miten pääsitte sieltä ulos?" kysyi Maythorne.
"Tänä iltana ollessamme melkein menehtyneitä raittiin ilman puutteesta — vaikka totta puhuen olin aikoja sitten rikkonut ikkunan — kuulimme äkkiä ääniä oven takaa. Sitten kiskaistiin telki syrjään, avainta kierrettiin, ulkopuolella juoksi joku tiehensä ja ulko-ovi pamahti. Lähdimme heti ulos. Koko talo oli pimeä ja hiljainen. Poistuimme talosta ja kiiruhdimme etsimään ajuria —"
"Ja olenpa varma, neiti", huomautti Corkerdale, hiukan hihittäen, "ettette katsonut talon numeroa, ette kadun nimeä ettekä vielä senkään kadun nimeä, johon se yhtyi — eikö niin?"
"Emme katsoneet", myönsi Sheila. "Olimme hupsuja ilosta päästessämme pois hirveästä ympäristöstä. Mutta nyt —"
Rouva Elphinstonen makuukamarin ovi avautui, ja sairaanhoitaja pilkisti siihen huoneeseen, jossa me olimme.
"Rouva Elphinstone haluaa nähdä herra Elphinstonea ja neiti
Merchisonia", hän ilmoitti.
Hetkisen kuluttua Maythorne, minä ja poliisit olimme yksin. Maythorne nousi seisomaan, työnsi kädet housuntaskuihin ja katsoi kysyvästi Corkerdaleen.
"No?" hän sanoi.
Corkerdalen huulilla väikkyi tutkimaton hymy, ja hän nyökkäsi siihen oveen päin, josta herra Elphinstone ja Sheila juuri olivat kadonneet.