"Olisimme pysähtyneet hyvin lyhyeksi ajaksi", vastasin, "mutta nyt on minun tietystikin löydettävä kumppanini".
Hän nyökkäsi, ja Sheila ja minä poistuimme pian Marrasdale Toweria kohti. Käveltyämme vähän matkaa äänettöminä hän äkkiä kääntyi minuun päin, luoden minuun katseen, joka osoitti, että hän vaistomaisesti uskoi minun pelkästä nuorekkaasta myötätunnosta ymmärtävän, mitä hän aikoi puhua.
"Jos miestä voi arvostella hänen seuransa mukaan", hän virkkoi melkein katkerasti, "niin mitä arvelette serkustani Verneristä? Oletteko koskaan nähnyt kahta niin äärimmäisen vastenmielistä miestä kuin Armintrade ja Eccleshare ovat? Minua inhoittaa nähdessäni heidät! Ja — ja kuitenkin äitini tahtoo minun menevän Verner Courthopen puolisoksi, vaatii sitä! Mutta — minäpä en tahdo — en tahdo!"
VIIDES LUKU
Ainoa uskottu
Tämä äkillinen läheisen luottamuksen purkaus saattoi minut siinä määrin hämilleni, että menetin puhekykyni ja jäin vain seisomaan katsoen seuralaistani, muistuttaen tosiaankin isoa, ujoa tolvanaa. Sheila punehtui hieman katseeni johdosta, mutta hänen esiintymisensä muuttui entistäkin luottavammaksi ja vetoavammaksi.
"Te kaiketi pidätte minua kauhean typeränä, kun puhelen tällä tavoin?" hän jatkoi hätäisesti. "Mutta — te olette nuori, eikä täällä ole ainoatakaan muuta nuorta ihmistä. Ette tekään mielellänne antaisi pakottaa itseänne tekemään sellaista, mitä ette tahdo tehdä, vai kuinka?"
Loin häneen katseen, joka oli tarkoitettu hyvin tutkivaksi, ja hän punastui vielä enemmän, mutta katsoi sittenkin minua avoimesti silmiin.
"Mikäli olen teitä nähnyt", virkoin, "luulisin, ettei kukaan voi pakottaa teitä tekemään, mitä ette halua tehdä."
"Toivoisinpa, että oma äitini käsittäisi sen", vastasi hän nopeasti. "Hän on koettanut tyrkyttää minulle Verner Courthopea viimeksi kuluneen vuoden ajan! Enkä minä huoli hänestä!"