"Ettekö pidä hänestä?" kysyin.
"En ainakaan sillä tavoin", vastasi hän. "Hän on mainio keskustelemaan koirista ja hevosista ja hänellä on hyvät puolensa, mutta mihinkään muuhun — ei!"
"Miksi rouva Elphinstone haluaa sitä niin kiihkeästi?" tiedustin.
"Sitä en tiedä!" vastasi hän hieman kärsimättömästi. "Hän ja Vernerin äiti niin sanoakseni sopivat siitä keskenään. Kun Vernerin isä nyt on kuollut, on hän pankin nimellinen päämies, ja hänellä on paljon rahaa. Ja minä pelkään, että äiti pitää kaikista ja kaikesta, kunhan vain rahaa on mukana."
"Entä herra Elphinstone?" kysäisin.
"Herra Elphinstoneen vetoamisesta on hyötyä suunnilleen yhtä paljon kuin johonkin hänen kirjastonsa teokseen", selitti Sheila. "Hän elää unelmissaan päivät pääksytysten — kuten lienette huomannut. Kaikessa sellaisessa, mikä ei koske hänen kirjojaan, papereitaan ja kokoelmiaan, hän noudattaa vaimonsa määräyksiä ja hyväksyy ne."
Hän vilkaisi minuun veitikkamaisesti — ja vasta silloin, vaikka olinkin aikaisemmin silmäillyt häntä perin tarkoin, huomasin erään seikan, joka sai minut säpsähtämään. Hänen vasen silmänsä oli kiero, tosin hyvin vähän — sama vika, joka paljon selvempänä näkyi Mazaroffin silmässä. Ja silloin muistin sen asian, jonka olin ollut vähällä unohtaa — nimittäin sen, että itse asiassa puhelin Mazaroffin tyttärelle. Ja tämän heikon samanlaisen piirteen lisäksi olin näkevinäni toisia selvempiä. Mutta veitikkamaista silmäystä seurasi nauru, puolittain arkaileva, puolittain ilkamoiva.
"Mitäkö aion tehdä?" hän kertasi. "Entäpä jos teen tyhjäksi äitini ja
Vernerin suunnitelmat? Menen naimisiin jonkun toisen kanssa!"
Katsahdimme toisiamme silmiin perin avomielisesti.
"Onko — onko teillä joku toinen?" kysyin.