Hän vilkaisi minuun kulmiensa alitse.
"Ei ole!" hän vastasi.
En muista, mitä aioin sitten sanoa. Minulla on hämärä aavistus, että olin muitta mutkitta selittämäisilläni rakastuneeni häneen ensi näkemältä. Mutta juuri silloin käännyimme erään istutusryhmän nurkitse ja kohtasimme herra Elphinstonen, joka asteli eräänlainen alppisauva kädessään ilmeisesti vaipuneena omien aatoksiensa utuihin. Nähdessään meidät hän hätkähti ikäänkuin olisi puusta pudonnut.
"Kas vain!" hän huudahti. "Taisinkin olla tulossa teitä vastaan. Holt, teidän on tultava meille puoliselle. Tahtoisin näyttää teille monia esineitä, jotka huvittaisivat isäänne. Hän ja minä —"
Keskeytin hänet jyrkästi; se oli ainoa mahdollinen tapa.
"Olette kovin ystävällinen, sir", kiitin, "mutta en voi suostua pyyntöönne, ennen kuin olen löytänyt herra Mazaroffin tai saanut hänestä tietoja. Minun täytyy etsiä häntä kaikin mokomin."
Hänen suunsa ja silmänsä menivät levälleen ja hän nyökäytti päätään useita kertoja.
"Oi, niin, kadonnut mies!" hän äänsi. "Se on totta. Hänet olin kokonaan unohtanut. Se on ikävää! Ettekö vielä ole kuullut hänestä mitään?"
"En mitään, sir", vastasin. "Ja sentähden on minun toimittava."
"Mitä aiotte nyt tehdä?" tiedusti Sheila.