Miehet odottivat minua yksityisessä salissa, jonka rouva Musgrave oli saapuessamme luovuttanut Mazaroffin ja minun käytettäväksi, ja oli helppo huomata, että he kumpikin olivat omalla tavallaan uteliaita ammattinsa puolesta. Poliisimies esitteli itsensä Marrasdaleen sijoitetuksi maakunnan poliisikuntaan kuuluvaksi kersantti Mannersiksi. Uutistenhankkijan nimi oli Bownas; hän oli maakunnan suurimman lehden ja erään lontoolaisen uutistoimiston piiriedustaja. Manners oli kookas, sotilaallisen näköinen mies, Bownas pieni, hintelä mies, joka tyytyi riipustelemaan muistikirjaansa kersantin kysellessä. Viimemainittu kävi ripeästi käsiksi siihen kohtaan, jota hän poliisimielessään piti kaikkein tärkeimpänä.
"Tämä herrasmies", virkkoi kersantti, kun olin selostanut hänelle jutun pääpiirteet, "oli epäilemättä varakas. Näin hänen autonsa äskettäin tuolla vajassa — sitä hän ei ole saanut ostetuksi muutamilla shillingeillä, tekisi mieleni sanoa, vai mitä?"
"Voitte pitää varmana, että herra Mazaroff oli varakas", vastasin, silmäillen uutistenhankkijan kynää.
"Siispä hänellä todennäköisesti oli rahaa ja arvoesineitä mukanaan lähtiessään täältä kävelylle", jatkoi kersantti. "Saattaisi olla hyödyksi, jos saisin täsmällisesti tietää, mitä hänellä oli."
"Hänellä oli melkoisen paljon", myönsin.
"Rahaa kaiketi — käteistä", huomautti kersantti.
"Kyllä hänellä oli rahaa varsin paljon", vastasin.
"Luultavasti kello ja perät?" tiedusti hän tietävän näköisenä.
"Hänen kellonsa ja peränsä olivat harvinaisen arvokkaat — kultaiset. Lisäksi hänellä oli hyvin komea timantti kaulaliinassaan ja toinen vasemmassa kädessä olevassa sormuksessa. Vielä hänellä oli paksu kultainen sikaarikotelo ja upea kultainen tulitikkurasia."
Kersantti nyökkäsi ponnekkaasti.