Vastasin ilmoitukseen luullakseni pikemminkin uteliaisuudesta kuin jostakin muusta syystä, esitin taitoni ja mainitsin suositukseni. Suositukset olivat moitteettomat, taidot kainostelematta, jos kohta vaatimattomasti luetellut. Mutta vastausta en odottanut. Tiesin varsin hyvin, että Lontoossa oli satoja miehiä, joilla oli yhtä hyvät todistukset ja suositukset kuin minullakin — miksi pitäisi valinnan osua juuri minuun? Ällistyin senvuoksi kelpo tavalla, kun noin kaksi viikkoa myöhemmin sain seuraavansisältöisen kirjeen:
Hotel Cecil, syyskuun 8 p:nä 1919.
Herra Mervyn Holt.
Kiittäen elokuun 23:ntena päivätystä kirjeestänne ilmoitan,
että luullakseni meiltä yhdessä ollessamme aika kuluisi
rattoisasti. Olisin Teille sitäkin kiitollisempi, jos
pistäytyisitte luokseni tähän hotelliin huomenna kello
puoli yksi, niin että voisimme hiukan keskustella.
Kunnioittaen
Salim Mazaroff.
Allekirjoitus pani minut ymmälle. Ilmoituksen sanamuodosta olin saanut päähäni, että ilmoittaja oli englantilainen, joka oli ollut poissa syntymämaastaan kauan aikaa, palannut nyt ja halusi kiihkeästi päästä näkemään nuoruutensa temmellyspaikkoja. Mutta tuo nimi ei sointunut lainkaan englantilaiselta, enkä kyennyt päättelemään minkäkielinen se oli. Eikä sitä osannut ratkaista Dick Harkerkaan.
"Mutta mitäpä sillä väliä?" hän sanoi. "Epäilemättä aikasi menee perin hauskasti vanhuksen seurassa, ja lopuksi hän antaa sinulle suuren maksuosoituksen. Älä anna tilaisuuden luisua käsistäsi! Pidä tarkka vaari ajasta."
Menin Hotel Ceciliin täsmälleen kello kaksitoista ja kolmekymmentä seuraavana päivänä. Herra Mazaroff oli ilmeisesti jo etukäteen antanut ohjeita minuun nähden, sillä heti kun olin tiedustanut häntä, kysyttiin minulta vuorostani, olinko herra Mervyn Holt, ja vastattuani myöntävästi opastettiin minut hänen yksityiseen, palatsimaiseen huoneistoonsa. Oppaani, eräs vahtimestari, vei minut odotussaliin, koputti eräälle sisempiin huoneisiin vievälle ovelle, kuiskasi nimeni jollekin sen takana olevalle henkilölle, ilmoitti minulle, että herra Mazaroff ei odotuttaisi minulla minuuttiakaan, ja poistui. Ja sain heti nähdä, että herra Mazaroff oli todellakin sanansa mittainen mies, sillä ennen kuin minuutti oli kulunut umpeen, avautui ovi jälleen, ja hän astui esiin käsi ojossa.
Astuessani esiin silmäilin häntä tarkoin. Hän oli todella näkemisen arvoinen, silmäänpistävä mies, jonka olisi eroittanut ihmistungoksestakin. Arvioni mukaan hän oli kuusi jalkaa pitkä, ja leveys oli suhteellinen pituuteen; kokonaisvaikutus oli kookkuus ja vankkuus. Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida: hänen ruskea tukkansa ja partansa olivat harmaansekaiset, ja hänen silmiensä ja viiksiensä välillä oli runsaasti uurteita ja ryppyjä; hän näytti mieheltä, joka oli kokenut myrskyjä ja liikkunut polttavassa päivänpaahteessa ja purevissa tuulissa. Hänestä huokui hyvänluontoisuutta, leikillisyyttä, jopa hyväntahtoisuuttakin, mutta sitä vaikutelmaa laimensivat jonkun verran pitkä, terävä nenä ja lähellä toisiaan olevat, pienet silmät sekä lisäksi vasemman silmän kierous. Mutta hänen hymynsä oli miellyttävä, samoin hänen silmiensä tuike, eikä hänen kädenpudistuksensa ollut lainkaan muodollinen.
"Hauska tavata", virkkoi hän hieman karkeahkosti. "Minä —" Hän keskeytti puheensa, ikäänkuin ei olisi löytänyt sanoja, opasti minut arkihuoneeseen, josta oli juuri tullut, ja tarjosi minulle savukkeen pöydällä olevasta laatikosta. "Suvaitsetteko lasin sherryä?" hän jatkoi, osoittaen karahvia ja lasia. "Minun seurakseni — aioin juuri ottaa ryypyn — puolisen alle."
Silloin olin jo varma siitä, että mistä hyvänsä ja millä tavoin hyvänsä herra Mazaroff oli saanut epäenglantilaisen nimensä, niin joka tapauksessa hän oli skotlantilainen: hänen murteestaan oli mahdoton erehtyä. Tehtyäni tämän havainnon tuntui oloni kotoisemmalta, ja ottaen vastaan hänen vieraanvaraisen tarjouksensa, istuuduin hänen osoittamaansa nojatuoliin. Katsoimme toisiamme silmiin.