"Toivottavasti olette täydelleen tervehtynyt haavoistanne?" hän kysyi.
"Olen jo hyvässä kunnossa. Kiitos kysymästä!" vastasin. "Joka tapauksessa kykenen jo kevyeen työhön."
"Sepä hauskaa." Hän nyökkäsi. "Kuten kirjeessäni mainitsin, on meillä luullakseni hupaista, jos suostutte lähtemään tällaisen vanhan miehen seuraan. Tarjouksia sain — en muista tarkalleen kuinka monta — ainakin pari, kolme sataa. Valitsin niistä puolitusinaa ja otin tarkan selon heidän suosituksistaan — ja päädyin teihin. Minulle kerrottiin teistä juuri sitä, mitä toivoin — no niin, mitä arvelette?"
"Tulen mukaanne mielihyvin", vastasin. "Toivottavasti kykenen tyydyttämään vaatimuksenne. Arveletteko, että täytän ne?"
Hän pyöritteli lasiaan sormillaan ja naurahti.
"En halua juuri muuta kuin seuraa", hän selitti. "Olen yksinäinen mies — minulla ei ole tuttavia, ei sukulaisia eikä ystäviä. Olen ollut monta vuotta poissa tästä maasta, ja nyt palattuani tekee mieleni hiukan liikkua katselemassa seutuja. Minulla on joutilasta aikaa."
"Eikö teillä ole varmaa suunnitelmaa?" tiedustin.
"Ei muuta kuin se, että nousemme autoon ja huristamme pohjoiseen", vastasi hän. "Pysähdymme mihin haluamme ja milloin haluamme. Pidän vanhoista kaupungeista, kaikesta vanhasta, harmaasta ja viileästä. Olen viettänyt kaksikymmentä vuotta kuumissa seuduissa, ja ajatellessani vanhaa englantilaista kaupunkia herahtaa vesi suuhuni. Tahdon nähdä vanhoja piispojen palatseja ja muuta sellaista — raunioita — harmaita muureja — vihreitä puita. Oivallattehan mielialani?"
"Pohjoinen valtamaantie on sitten kaiketi sopiva", ehdotin. "Sen varrella on paikkoja —"
"Juuri sitä ajattelinkin!" ehätti hän keskeyttämään melkein poikamaisen innokkaasti, siepaten sivupöydältä kokoontaitetun kartan ja levittäen sen väliimme. "Olen tarkastellut tätä. Huntingdon, Stamford, Grantham, Newark, York, Durham —"