Molemmat lääkärit poistuivat, Ecclesharen sitä ennen huomautettua minulle, että minun pitäisi lähettää hänelle sana, jos hän voisi jollakin tavoin auttaa. Ensi kertaa näkyi Mannersissa epävarmuuden oireita.
"Tämä on kummallinen juttu, kapteeni", sanoi hän. "Ammuttu! Se ei pälkähtänyt päähänikään. Ja kuten äsken mainitsin, kuka saattoi olla pyssy mukanaan ulkosalla siihen aikaan? Pimeän tultua!"
"Hänen lähtiessään ei vielä ollut pimeä", huomautin. "Oli tuskin edes hämäräkään."
"Siinä tapauksessa —" alkoi hän, pysähtyen sitten ikäänkuin miettimään.
"Täällä on koko joukko ihmisiä, jotka ovat hankkineet pyssynkantoluvan", hän jatkoi sitten, "herrasmiehiä, maanviljelijöitä, metsästysvartijoita ja sentapaisia. No niin. Jotakin minun on tehtävä. Mutta entä hän? Te tietystikin tunnette hänen omaistensa asuinpaikan? Heille on ilmoitettava tapahtumasta heti. Parasta on sähköttää."
Siinä pulma! Olinpa totisesti tukalassa asemassa. Mutta en mielinyt ilmaista tälle hieman paksupäiselle poliisikersantille, että Salim Mazaroff oli todellisesti Andrew Merchison ja että hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat vain noin puolentoista kilometrin päässä meistä.
"Herra Mazaroff oli juuri saapunut Etelä-Afrikasta, kun hän ja minä lähdimme tälle matkalle", selitin. "Hän ei ollut käynyt Englannissa moniin vuosiin."
"No, sitten hänellä lienee ystäviä", vastasi Manners. "Tässä maassa on kaiketi joku, jolle olisi ilmoitettava hänen kuolemastaan. Ehkä lakimiehiä — varakkaalla miehellä lienee varmastikin asianajaja."
"Silmäilen hänen papereitaan. Kenties löydän jonkun osoitteen", virkoin kartellen. "Luonnollisesti pitäisi olla joku."
Sitten hän poistui luotani, selittäen, että hänen oli mentävä kauppalaan selostamaan tapausta, ja kun alkoi olla käsillä aamiaisen aika, muutin pukuani haukatakseni hiukan ravintoa. Mutta oikeastaan minulla ei ollut lainkaan halua nauttia ruokaa tai juomaa. Mazaroffin salaisuus oli lyijynraskaana sydämelläni. Pitäisikö minun säilyttää se omana tietonani? Vai pitäisikö minun mennä suoraa päätä Marrasdale Toweriin kertomaan rouva Elphinstonelle, mitä tiesin? Minusta tuntui, että minun oli mentävä, sillä jos Mazaroff oli todella Merchison, niin hänen omaisuutensa (ja olin melkein enemmän kuin varma siitä, että hän oli hyvin varakas) joutuisi epäilemättä hänen vaimolleen ja tyttärelleen. Mutta tehtäväni ei suinkaan ollut miellyttävä. Olin alkanut pitää Elphinstone-vanhuksesta — olisi perin vastenmielistä marssia ilmoittamaan hänelle, että hänen vaimonsa ensimmäinen puoliso oli ollut elossa koko ajan — ja niin edelleen. Ja lisäksi oli Sheila, johon — sitä vastaan oli turha inttää — olin jo rakastunut. Minua kammotti, kun ajattelin kertovani hänelle, että hänen isänsä, jota hän ei ollut koskaan tuntenut, oli halpamaisesti murhattu melkein hänen kotinsa kynnyksellä! Mutta sittenkin —