"Niin!" vahvisti Crole. "Hän tuntui sopuisalta ja hyväntahtoiselta mieheltä. Mutta kun olitte kerran sellaisella ystävän kannalla keskenänne, niin ettekö huomannut Mazaroffin tavoissa erästä puolta, joka, puhuakseni suoraan, teki minut levottomaksi ja sai minut rientämään tuon Maythornen kanssa tänne heti, kun olin lukenut hänen katoamisestaan. Huomasitteko?"
"En voi väittää huomanneeni", vastasin.
Hän kumartui pöydän ylitse ja silmäili Maythornea ja minua merkitsevästi.
"Olin Mazaroffin seurassa pari tai kolme kertaa puolisella ja päivällisellä", hän jatkoi hiljaa. "Opin tuntemaan häntä hiukan. Ettekö tiedä, herra Holt, että hän piti timantteja taskussaan — irrallaan! — ikäänkuin ne olisivat olleet puolenpennyn kolikoita?"
Se sai minut vilpittömästi säpsähtämään hämmästyksestä.
"En tosiaankaan!" huudahdin. "En kertaakaan nähnyt hänen käsittelevän timantteja — en yhtään kertaa!"
Crole naurahti — kuivasti.
"Toivottavasti hän jätti ne Lontooseen lähtiessään matkalle", hän virkkoi. "Mutta epäilen sitä, vaikka te ette niitä nähnytkään. Hän oli muuttanut suurimman osan omaisuuttaan jalokiviksi, ja vakuutan teille, että hänellä oli irtonaisina taskuissaan kiviä, joiden arvo näytti minusta — rajattomalta! Varoitin häntä siitä, mutta hän vain nauroi. Kysykääpä tuolta Maythornelta, mitä hän arvelee siitä ammattinsa kannalta!"
Maythorne, joka oli uutterasti puuhaillut rouva Musgraven mainion liikkiön kimpussa, hymyili.
"Minun mielestäni mies, joka pitää irtonaisia timantteja taskussaan ja ottaa niitä esille yleisissä paikoissa, haluaa joutua selkkauksiin", hän huomautti. "Ja todennäköisesti häntä seurattiin tänne."