"Luullakseni näitte asiakas-vainajani pari päivää sitten", huomautti Crole, jolle olin yksityiskohtaisesti kertonut kaikki, mitä Lehtokurpassa oleskellessamme oli tapahtunut. "Hän ja herra Holt seisoivat majatalon puutarhan portilla, kun te ja tyttärenne menitte siitä ohitse."
"Hänkö siis!" huudahti rouva Elphinstone. "Niin, muistaakseni näin hänet — eikö hän ollut kookas, parrakas mies? Minä vain vilkaisin häneen."
"Ettekö tuntenut häntä, rouva?" kysyi Crole, katsoen emäntään terävästi.
Rouva Elphinstone tuijotti kyselijään erikoisen jäätävän kylmästi.
"Tuntenut häntä?" hän kertasi kopeasti. "Mitä ihmettä? Mitä tarkoitatte?"
Olin toivonut, että Crole asteittain valmistaisi paljastusta, jota tekemään hän oli tullut — jostakin syystä, joskin epämääräisesti, mutta joka tapauksessa toivoin, ettei asiaa olisi äkkiä pamautettu Sheilan kuullen. Mutta Crole ajatteli toisin, ja seuraavalla hetkellä hän lausui ajatuksensa:
"Tarkoitan seuraavaa, rouva", hän vastani muitta mutkitta. "Vaikkakin näkemänne mies on viime vuosina nimittänyt itseään Salim Mazaroffiksi, on hän silti sama mies, joka joitakuita vuosia takaperin vihittiin kanssanne — Andrew Merchisonina. Se on tosiasia, rouva!"
Odotin jotakin — sanokaamme dramaattista — seurausta näistä sanoista. Mutta ei tapahtunut mitään — nimittäin ei mitään erikoista. Sheilan huulet raottuivat vähän ällistyksestä, ja hän katsoi ensin Crolea, sitten äitiään. Rouva Elphinstone puolestaan istui selkä suorana hyvin tuikeana ja arvokkaana kirjoituspöytänsä ääressä; hänen kasvonsa eivät värähtäneet sen enempää kuin jos hän olisi ollut kivestä hakattu kuva. Hän katsoi Croleen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko mies syyntakeeton valehtelija vaiko suorastaan mielipuoli. Äkkiä levisi hänen hienopiirteisille ohuille huulilleen pilkallinen, halveksiva hymy, ja hän nousi rauhallisena tuoliltaan.
"Tulkaa mukaani, olkaa hyvät!" hän kehoitti.
Seurasimme häntä äänettöminä — Crole edellä, Sheila ja minä perässä. Sheila näytti haluavan puhua minulle, mutta minä käänsin tahallani kasvoni toisaalle. Vaikka rouva Elphinstone olikin edellämme, tunsin kuitenkin hänen läsnäolonsa, ja se tuntui minusta liian painostavalta. Olisin mieluummin hyökännyt vihollisten rintamaa vastaan; tuntui melkein siltä kuin hän olisi vienyt Crolea ja minua teloitettaviksi tahi ainakin teljettäviksi johonkin läheiseen vankiholviin.