"Toverini, joka hänet löysi", hän kuiskasi tuttavallisesti, "kertoi vainajan nähdessään luulleensa, että hän oli pimeässä pudonnut tuolta kalliolta. Mutta tietysti hän ei ollut pudonnut — ja miksi niin? Jos hän olisi syöksynyt tuolta alas, niin hän olisi taittanut niskansa ja kaikki muutkin luunsa; hänhän oli iso, raskas mies. Mutta häneltä ei ollut murtunut ainoatakaan luuta. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se, että hänet on ensin murhattu ja sitten vasta kannettu tänne. Katsokaahan, miten noita pensaita on poljettu!"
Maythorne silmäili tällä välin ympäristöä tarkoin. Huomasin, että hänenkin silmäänsä oli pistänyt, että kanervikkoa ja varvikkoa oli ilmeisesti tallattu. Kerran, pari hän kumartui ikäänkuin nähdäkseen tarkemmin, ja kerran näin hänen ottavan maasta jotakin sekä pistävän sen taskuunsa. Pian hän palasi sinne, missä Crole ja minä seisoimme konstaapelin seurassa. Hän heilautti kävelykeppiään hilpeästi vierellämme kohoavaa, pelottavaa kallioseinämää kohti.
"Jos tässä rotkossa laukaistaisiin pyssy, niin nuo kalliot
kajahtaisivat komeasti", hän huomautti. Sitten hän katsahti poliisiin.
"Ettekö kuullut mitään sinä yönä?" hän tiedusti hymyillen.
"Otaksuttavasti ei vartiopaikkanne ole kaukana?"
"En kuullut mitään", myönsi konstaapeli. "Olin kyllä ulkosalla sinä iltana hämärästä alkaen; kävelin pitkin nummen yläreunaa, mutta en kertaakaan kuullut minkäänlaista tavatonta ääntä. Enkä myöskään tiedä kenenkään muun kuulleen. Tuolla on mökki — tuon pyökkiryhmän takana — sen asukkaat eivät kuulleet mitään. Niin — eivät kerrassaan mitään!"
"Vai niin? Vai on tuolla mökki?" virkkoi Maythorne. "Keitä siellä asuu?"
"Vanha lammaspaimen vaimoineen — Jim Cowie on hänen nimensä", vastasi konstaapeli. "Puhelin äskettäin hänen kanssaan tästä jutusta — siellä ei oltu kuultu mitään, kuten jo mainitsin."
Maythorne lähti pyökkiryhmää kohti. Me seurasimme häntä pitkin kaitaa polkua, joka kulki kallioseinämän juuritse, puiden alhaalle riippuvien oksien alitse ja korkean, puutarhaa sekä kiviseinäistä, paksukattoista mökkiä ympäröivän aidan ohitse. Liuskakivillä laskettua tietä myöten astelimme mökin ovelle; Maythorne kolkutti; kimeä, särkynyt naisääni kehoitti meitä astumaan sisään.
Miellyttävä tuoksu lehahti sieraimiimme, kun Maythorne kohotti salpaa; sisällä istui pyöreän, turvetulen lähelle vedetyn pöydän ääressä vanha mies ja vanha nainen. Meidän ilmestyessämme nainen nousi kohteliaasti pystyyn, mutta mies jäi istumaan paikalleen, luoden meihin silmäyksen, joka ei ollut lainkaan ystävällinen. Hän myöskin ensimmäisenä puhkesi puhumaan jurosti ja äreästi, ennen kuin Maythorne ennätti virkkaa hänelle mitään.
"En tiedä mitään tuosta Denillä tapahtuneesta asiasta!" hän murahti. "Sanoin jo poliisille, ettemme nähneet emmekä kuulleet mitään, enkä halua, että minua vaivataan sen tähden. Emme kuulleet ainoatakaan laukausta sinä iltana — emmekä voineetkaan kuulla, koska paneudumme vuoteeseen heti pimeän tultua. Ja jos tulitte kutsumaan meitä kuulusteluun, niin sanon, ettei minulla ole mitään kerrottavaa enkä tahdo tulla sinne — minulla on muuta tekemistä!"
"Ystävä hyvä!" vastasi Maythorne lepyttävästi. "Meitä ei ole lähettänyt tutkintotuomari eikä kukaan muukaan. Tahtoisimme vain tiedustaa, mihin vie jalkapolku, joka tuo Reiver's Denin ylitse ja puutarhanne ohitse. Olemme outoja täällä."