"Tulomme syy on tärkeämpi kuin joutilaan uteliaisuus, sir", tokaisi
Crole vastaan melkein tuikeasti. "Olemme vainajan ystäviä."
Vanhus nyökkäsi — eivät Crolen sanat eikä sävy näyttäneet lainkaan tehoavan häneen.
"Kaiketi hänellä oli ystäviä!" jupisi hän ikäänkuin itsekseen. Sitten hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia, ja hänen terävä, tutkiva katseensa pysähtyi minuun. "Tämäkö on se nuori herrasmies, joka oli hänen kanssaan majatalossa?" kysyi hän.
"Olettamuksenne on aivan oikea, sir", vastasi Crole. "Saanko minä puolestani tiedustaa — koska tämä asia näyttää kiinnittävän mieltänne — voitteko kertoa meille mitään, mistä olisi meille apua?"
Vanhus hymyili ja siirsi katseensa toisesta toiseen.
"Voinko kertoa teille mitään, mistä olisi teille apua?" hän kertasi. "No niin, voin kyllä mainita teille jotakin, mutta en tiedä, onko siitä apua vai eikö. Mutta saattaahan siitä olla. Kuulin pyssyn pamahduksen — täältä päin — samana iltana, jolloin vainaja katosi."
"Se on jotakin!" sanoi Crole. "Entä — olitteko itse läheisyydessä, sir?"
Vanhus kääntyi ja osoitti nummelle Birnsideen päin.
"Näettekö tuon kyläpahasen? Se on Birnside", hän virkkoi. "Asun siellä.
Se on, kuten huomaatte, vain kahden- tahi kolmensadan askeleen päässä.
Taloni on kylän tässä reunassa — tuolla — näettekö päädyn?"
"Mihinkähän aikaan se tapahtui?" tiedusti Crole.