"Suunnilleen tavalliseen maatapanoaikaani", vastasi vanhus. "Kello kymmenen. Mutta sinä iltana olin valveilla tavallista myöhempään."
Crole katsahti Maythorneen.
"Sen täytyi olla juuri surmanlaukaus", hän virkkoi miettivästi. "Otaksuttavasti, sir", hän jatkoi, kääntyen jälleen kertojamme puoleen, "on hyvin harvinaista, että täällä nummella ammutaan siihen aikaan vuorokaudesta. Kello kymmenen illalla!"
Mutta vanha herra hymyili ja pudisti päätään.
"Ei lainkaan", hän vastasi. "Päinvastoin. Usein olen kuullut yksinäisiä laukauksia iltaisin. Metsästysvartijoita, näette. Sellaista tietystikin sattuu tavallisimmin kirkkaina tai kuutamoisina öinä. Tällä kertaa oli kuitenkin hyvin pimeätä. Mutta —"
En osaa arvata, mitä hän aikoi vielä sanoa. Juuri silloin katsahti kallion juurella oleva poliisimies, jota olin keskustelun kuluessa tarkkaillut ja joka oli hääräillyt pensaikossa, meihin päin, huitoen käsiään kiihkeästi.
"Tulkaa tänne alas!" hän luikkasi. "Löysin jotakin. Pyssyn!"
YHDEKSÄS LUKU
Kapkaupungin postileima
Tämä poliisikonstaapelin äkillinen ilmoitus sai meidät kaikki säpsähtämään ällistyneinä. Vanhaan herraan se vaikutti vieläkin voimakkaammin. Häneltä pääsi huudahdus, joka tuntui osoittavan äärimmäistä hämmästystä.