"Kuka on tuo vanha herra?" hän tiedusti.
"Hän on herra Hassendeane Birnside Housesta, sir", vastasi konstaapeli. "Mutta häntä nimitetään yleisesti herra Wattieksi — hänen ristimänimensä on Walter. Vaikka hän onkin iäkäs, niin hänen isänsä, vanha herra Hassendeane, kuoli vasta muutamia vuosia sitten, ja kun häntä isän eläessä aina nimitettiin herra Wattieksi, niin se nimitys jäi hänelle pysyväiseksi, ymmärrättehän, sir."
"Kyllä", myönsi Maythorne. Hän tarkasteli yhäti pyssyä, ja pian hän kiinnitti Crolen huomiota sen perään upotettuun levyyn kaiverrettuun nimeen ja osoitteeseen: J. Musgrave, Lehtokurpan majatalo, Marrasdale. "Tämä on majatalon isännän kadonnut ase, siitä ei ole epäilystäkään", hän huomautti. Sitten hän kääntyi taaskin poliisin puoleen ja kysyi: "Ettekö maininnut odottavanne tänne joitakuita esimiehiänne?"
"Kersantti Manners ilmoitti aikovansa tuoda tänne komisarion ja ylikonstaapelin", vastasi puhuteltu. "Minun piti olla täällä vartioimassa heidän saapumiseensa asti. Ja toivoisin heidän pian tulevan, sillä päivällisaikani alkaa olla käsissä."
"Säilyttäkää tätä heidän tuloonsa saakka!" kehoitti Maythorne, ojentaen hänelle pyssyn takaisin. "Osoittakaa heille täsmälleen, mistä sen löysitte, ja huomauttakaa heille, että toinen panos on ammuttu ja että oikeanpuolisessa piipussa on vielä täysinäinen panos! Jos tahdotte, niin mainitkaa heille jo näyttäneenne sitä herra Holtille ja hänen ystävilleen — he tietävät ketä tarkoitatte."
Sen jälkeen poistuimme Reiver's Denistä ja palasimme nummen poikki. Crole tuntui olevan halukas pohtimaan asioita, mutta Maythorne oli harvapuheinen. Lehtokurppaan saavuttuamme hän kuitenkin heti etsi käsiinsä Musgraven ja ilmoitti tälle, että kadonnut pyssy oli löydetty. Hän söi hätäisesti puolista, ja niin pian kun minä olin lakannut aterioimasta, puhutteli hän minua.
"Poliisit varmastikin tulevat tänne nyt, kun pyssy on löydetty. Ja minä tahtoisin ehättää heidän edelleen eräässä suhteessa, jota he eivät näy ajatelleen eivätkä ehkä ajattelekaan. Haluan tarkastaa Mazaroffin tavaroita."
"Juuri niin", mutisi Crole. "Se on tietystikin tehtävä. Matkatavarat, vaatteet, ja niin edelleen. Otaksuttavasti se ei tuota vaikeuksia."
"Ei minun tietääkseni", vastasin. "Mutta mielestäni ei ole paljoakaan tarkastettavaa — hänellä oli hyvin vähän tavaroita muassaan."
Menimme vainajan huoneeseen, isoon, vanhanmalliseen makuukamariin, jonka ikkunat olivat nummelle päin. Kaikki oli koskemattomana Mazaroffin jäljeltä — hän oli harvinaisessa määrin täsmällisyyttä ja järjestystä rakastava mies, joka ei sietänyt nähdä esineitä heitettyinä sinne ja tänne, ja kaikki hänen tavaransa olivat huoneessa sijoitettuina hänen oman järjestelmänsä mukaisesti. Kuten olin alhaalla huomannut, oli siellä verrattain vähän tarkastettavaa, parissa käsilaukussa oli kaikki, mitä niiden omistaja oli pitänyt tarpeellisena ottaa mukaansa Hotel Cecilistä. Pukutarpeissa, liina- ynnä pitovaatteissa ja muissa sentapaisissa ei ollut todellakaan mitään nähtävää emmekä löytäneet minkäänlaisia papereita käsilaukuista emmekä pöydällä olevasta pukeutumisrasiasta. Maythorne etsi; Crole ja minä taas katselimme hyvin huvitettuina, kun hän tutki pukeutumisrasiaa löytääkseen siitä salaisen lokeron — mutta ei onnistunut, otaksuttavasti siitä syystä, ettei sellaista ollut — ja vaatteita löytääkseen salataskun. Mitään salaista ei ollut, mutta paljon käytetyn villakankaisen puvun liivin taskusta hän veti esille joukon irrallisia timantteja, isoja ja pieniä, ja saman puvun housuntaskusta vanhan kukkaron.