"Ei, en tiennyt", vastasin. "Se tuntunee kummalliselta, mutta en tietänyt. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, näkyi hänellä olleen melkoisen paljon käteistä rahaa muassaan. En kertaakaan nähnyt hänen käyttävän maksuosoituksia, vaan hän suoritti hotellilaskumme aina käteisellä — seteleillä."
"Ja epäilemättä otti niitä aina esille kourallisen, vai mitä?" huomautti Maythorne, jurosti hymyillen.
"Hänellä näytti todella olevan niitä runsaasti lompakossaan", myönsin. "Siinä suhteessa hän oli hieman ajattelematon — tarkoitan sitä, että hän näytteli rahojaan, mutta olen varma siitä, että hän teki sen tarkoituksetta."
Maythorne otti esille oman lompakkonsa ja sijoitti kuitin huolellisesti sinne.
"Pidämme tämän toistaiseksi omina tietoinamme", hän sanoi. "Jos poliisit iltapäivällä saapuvat tänne, kuten he pyssyn löydön jälkeen jokseenkin varmasti tekevät, ja haluavat tutkia vainajan tavaroita, niin antakaa heidän tehdä se! Pistämme nuo timantit takaisin samaan taskuun, josta ne otin — he saavat mieluisasti nähdä ne ja kaiken muunkin. Mutta tämän paperikaistaleen pidän itselläni — koetan saada jotakin selville sen avulla."
Poliisit saapuivat Lehtokurppaan vähän myöhemmin; heitä oli kolme: ylikonstaapeli, komisario ja Manners. He kyselivät Musgravelta monenlaista hänen pyssystään, minulta sekä Websteriltä, missä olimme olleet murhailtana, Crolelta, kuka ja minkälaisessa asemassa vainaja oli ollut, ja taaskin minulta, kuinka paljon rahaa ja mitä arvoesineitä murhatulla todennäköisesti oli ollut mukanaan. Ja heidän tiedustelujensa aikana tuli ilmi eräs seikka, jota en ollut siihen saakka tiennyt. Kävi selville, että Mazaroff, joka luonnostaan oli seuraa rakastava, oli murhailtana päivällisen jälkeen minun kirjoittaessani eräitä yksityisiä kirjeitä mennyt Lehtokurpan tarjoilusaliin, johon oli kokoontunut perin sekalainen seurakunta — maanviljelijöitä, karjakauppiaita ja -ajajia, vetelehtijöitä — jotka kaikki olivat kotimatkalla Cloughthwaiten markkinoilta. Musgraven tarjoilijattaren ilmoituksen mukaan hän oli siellä esiintynyt hyvin hauskasti, tarjonnut koko seurueelle ryyppyjä ja sikaareja, jotka hän maksoi viiden punnan setelillä; sen hän tarjoilijattaren kertoman mukaan oli ottanut hyvin täyteläiseltä näyttävästä lompakosta kaikkien näkyvissä.
Tämä tieto näytti tuottavan melkoista tyydytystä, jopa huojennustakin poliisivirkailijoille ja Mannersille, joka päämiestensä poistuessa jäi jälkeen malttamatta pidättyä ilmoittamasta minulle luulevansa, että he olivat oikealla tolalla.
"Tiedän jo jotakin, kapteeni", hän kehui, iskien silmää salaperäisen näköisenä. "En tosin tahdo tarkalleen ilmaista tietoani, ymmärrättehän — tällä hetkellä on oltava vaiti. Mutta sain tänään puolenpäivän aikana itse selville erään seikan ja tietystikin seuraan jälkeä. Kaikki tämäntapaiset asiat kysyvät totta kyllä aikaa — mutta onhan vanha sananlasku: hitaasti ja varmasti! Se on minun toimintaohjeeni. Enkä sentään menekään eteenpäin niin kovin hitaasti. Huomisaamunahan pidetään kuulustelu. Se on pelkästään muodollinen alkutoimitus. Joitakuita todistuksia — välttämättömiä todistuksia — ja sitten kuulustelija lykkää jatkokäsittelyn esimerkiksi kahdeksi viikoksi. Se antaa minulle tilaisuuden. Ja jollen saa käsiini oikeata miestä kahden viikon kuluessa — no niin, silloin olen kummissani!"
Kerroin sinä iltana teetä juodessamme Crolelle ja Maythornelle, kuinka toiveikas poliisikersantti oli. Maythorne, jonka ammattia ei oltu ilmaistu poliiseille — he olivat pitäneet häntä vain minun tahi Mazaroffin ystävänä — näytti ymmärtävän Mannersin kannan.
"Hän luottaa todennäköisimpään olettamukseen", hän huomautti. "Ja järkevä se onkin. Ajatelkaahan vain! Ilmeisesti varakas mies, joka matkustaa omalla upealla autollaan, pysähtyy tien ohessa olevaan majataloon, menee yleiseen tarjoilusaliin, näyttää kaikille, että hänellä on kosolta rahaa taskussaan, ja lähtee kävelemään yksinäiselle nummelle pimeän tultua. Mikä onkaan sen todennäköisempää kuin se, että joku niistä miehistä, joiden näkyvissä hän oli ottanut esille rahapussinsa, pujahtaa hänen jälkeensä, murhaa ja ryöstää hänet?"