Yorkilainen asianajaja
Kuulustelu, jonka paikkakunnan tutkintotuomari asianmukaisesti aloitti seuraavana aamuna Lehtokurpan tilavimmassa huoneessa, tuntui aluksi muodostuvan lyhyeksi, muodolliseksi toimitukseksi, jonka kuulustelija ja poliisit olivat edeltäkäsin yksityiskohtaisesti järjestäneet. Kaksitoista valamiestä oli lähiseudun maanviljelijöitä, lammaspaimenia ja metsästysvartijoita; väliaikaisen oikeussalin yleisölle varattuun osaan pelkästä uteliaisuudesta keräytyneet harvat kuuntelijat olivat ympäröivän nummiseudun väkeä. Otaksuttavasti he odottivat saavansa kuulla kiihottavia todistuksia, mutta sellaisia ei ollut — ei ainakaan aluksi. Crole asianajajana, jota murhattu oli käyttänyt Lontoossa, ja minä vainajan matkatoverina todistimme, että hän oli Salim Mazaroff, ja kerroimme, mitä hänestä tiesimme; Eccleshare ja paikkakunnan lääkäri antoivat lausuntonsa kuoleman syystä; miehet, jotka olivat löytäneet ruumiin Reiver's Denistä, kuvasivat, missä oloissa he olivat osuneet huomaamaan sen. Tämän jälkeen kuulustelunpitäjä oli siirtämäisillään jatkokäsittelyn tuonnemmaksi, kun sattui keskeytys: herra ja rouva Elphinstone sekä Sheila astuivat sisälle seurassaan vanhanpuoleinen, virallisesti käyttäytyvä mies; Manners, jonka vieressä istuin, kuiskasi korvaani, että tämä oli herra Wetherby, rouva Elphinstonen lakimies. Minä puolestani ilmoitin sen toisella puolellani olevalle Crolelle; Crole nyökkäsi, ikäänkuin olisi täydelleen käsittänyt, kuinka tilanne kehittyisi.
"Juuri tätä odotinkin", hän mutisi. "Rouva on ajatellut asiaa tarkemmin. Nyt siis —"
Hetkeäkään hukkaamatta Wetherby ilmoitti viranomaisille, minkä vuoksi hän seurueineen oli tullut. Kuiskailtuaan hetkisen kuulustelunpitäjän kanssa hän nousi seisomaan.
"Mikäli olen kuullut, sir, aiotte siirtää tämän jutun jatkokäsittelyn toistaiseksi", hän alkoi, puhuen tutkintotuomarille. "Ennen kuin sen teette, haluaisin esittää teille erään pyynnön asiakkaani, Marrasdale Towerin emännän, rouva Elphinstonen puolesta. Sen tueksi on minun viitattava eräisiin menneihin tapauksiin — teen sen hyvin lyhyesti. Rouva Elphinstone, silloin neiti Jean Linton, meni noin kolme- tai neljäkolmatta vuotta takaperin avioliittoon erään herra Andrew Merchisonin kanssa, joka aikaisemmin oli jonkun verran tunnettu tällä paikkakunnalla. Avioliitto ei ollut onnistunut, ja puhuakseni selvästi hylkäsi Merchison verrattain lyhyen ajan kuluttua vaimonsa pidettyään asianmukaisesti huolta tämän toimeentulosta ja, kuten luultiin, matkusti itämaille. Kahdeksan kuukautta hänen lähtönsä jälkeen sai rouva Merchison tyttären — hän on sama nuori nainen, jonka nyt näette tässä, neiti Sheila Merchison. Lapsen syntymästä ilmoitettiin useissa Englannin ja Intian lehdissä; toivottiin, että Merchison huomaisi ilmoituksen, mutta häneltä ei kuulunut vastausta. Merchisonista ei tiedetty mitään ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin rouva Merchison sai sanoman, että hän oli hukkunut Mombasan lahdella Afrikan itärannikolla ollessaan matkalla Bombaysta Durbaniin. Tämä sanoma oli luotettava — voin vakuuttaa teille, sir, kykeneväni esittämään teille todistuskappaleen, jonka rouva Merchison sai. Siitä ajasta alkaen rouva Merchison piti itseään leskenä ja meni sittemmin uudelleen avioliittoon, jolloin hänestä tuli rouva Elphinstone. Ja nyt joudun pyyntöni syyhyn. Eilen kävi rouva Elphinstonen luona kaksi nyt täällä saapuvilla olevaa herrasmiestä, jotka, kuten olen kuullut, ovat juuri äsken antaneet lausuntonsa, herrat Holt ja Crole. Herra Crolen kehoituksesta herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, että toisena iltana heidän saavuttuaan tänne Lehtokurppaan herra Mazaroff oli ilmoittanut hänelle, että vaikka hänellä olikin täysi oikeus käyttää sitä nimeä, jolla hänet nyt tunnettiin, koska hän oli joitakuita vuosia sitten sen laillisesti omaksunut, hän kuitenkin oikeastaan oli se Andrew Merchison, joka oli mennyt avioliittoon Jean Lintonin kanssa ja sitten hylännyt hänet. Sikäli kuin herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, oli herra Mazaroff tuonut esiin päteviä välillisiä todistuksia siitä. Minun tuskin tarvitsee sanoa, sir, että tämä on hyvin vakava asia päämiehelleni. Hän on neuvotellut siitä kanssani, ja olen sitä mieltä, että kaikille asianosaisille olisi hyvä, jos rouva Elphinstonen sallittaisiin nähdä vainaja ja siten päästä selville, saattaako hän tuntea hänet Andrew Merchisoniksi."
"Tuntuu selvältä, että niin on tehtävä", myönsi tutkintotuomari.
"Kenties haluatte seurata päämiestänne, herra Wetherby?"
Useimmat kuuntelijat olivat hillityn kiihkon vallassa rouva Elphinstonen ja hänen asianajajansa poissa ollessa. Jotkut vanhemmat heistä kuiskailivat keskenään — Merchisonin nimi oli herättänyt uinuvia muistoja. Mutta useimmat meistä odottivat jännittyneen äänettöminä. Kun vilkaisin salaa päin Sheilaan, näin hänen istuvan silmät hievahtamatta tähdättyinä oveen, josta hänen äitinsä täytyi palata, kasvoillaan kiinteän odottava ilme. Arvasin, mitä hänen mielessään liikkui.
Mutta kun rouva Elphinstone Wetherbyn seurassa jälleen ilmestyi ovesta, olivat hänen kasvonsa ilmeettömät, ikäänkuin olisivat olleet veistetyt marmorista. Hänen silmissään ja huulillaan ei ollut jälkeäkään mielenliikutuksesta eikä levottomuudesta — hän oli ehdottoman itsehillinnän ruumiillistuma. Tutkintotuomarin kehoituksesta hän meni todistajain paikalle ja antoi lausuntonsa. Sen suppea sisältö oli: hän ei voinut tuntea vainajaa Andrew Merchisoniksi. Jos kasvonpiirteet olisivat säilyneet eheinä, niin hän muka ehkä olisi voinut ratkaista, mutta asiain näin ollen se oli mahdotonta. Hän ei voinut sanoa, että mies oli Merchison, mutta ei toisaalta myöskään voinut väittää, ettei hän ollut.
Ammattinsa puolesta Crole nousi ja teki rouva Elphinstonelle kysymyksen:
"Rouva Elphinstone, oliko Andrew Merchisontn vasen silmä kiero?"