Hän naurahti, ikäänkuin huomautukseni olisi ollut hänelle mieleen.

"Niinkö? Onkin luonnollista, että olette saanut sen vaikutelman, Holt", hän vastasi. "En kuitenkaan ole skotlantilainen. Olen rajaseudun miehiä. Olen syntynyt Englannin puolella Tweediä, Cheviotissa. Mutta ensimmäiset viisitoista ikävuottani vietin isoisäni maatilalla Selkirkissä, ja se selittää sen, että arvelitte niin. Kenties käväisemme matkallamme katsomassa vanhaa synnyinpaikkaani — mutta omaiseni ovat kaikki kuolleet."

Hän huoahti hieman surumielisesti muistellessaan sitä, mutta sai seuraavalla hetkellä takaisin hyvän tuulensa ja alkoi puhella hilpeästi matkastamme. Pian senjälkeen poistuin hänen luotaan suorittamaan lähtövalmistuksia. Kello viisi palasin hotelliin tuoden matkatavarani, ja neljännestuntia myöhemmin kiidimme eteenpäin upeimmassa autossa, jossa onnetar oli koskaan sallinut minun ajaa tai jonka olin milloinkaan saanut nähdä.

Matkamme alkuvaiheiden yksityiskohtainen selostaminen on tarpeeton. Noudatimme Mazaroffin suunnitelmaa, sikäli kuin mielemme teki, ja pysähdyimme milloin ja mihin halusimme. Häntä oli vaikea saada lähtemään sellaisista kaupungeista kuin Stamfordista ja Granthamista — Yorkissa hän ensin päällisin puolin katseltuaan tätä vanhaa kaupunkia ilmoitti aikovansa viipyä ehkä viikon; vietimme siellä kymmenen päivää. Tällä vaelluksemme keskeytysajalla sain ensi näytteen hänen itämaalaista muistuttavasta anteliaisuudestaan. Saapuessaan eräänä päivänä aamiaiselle hän tapasi minut aukomassa useita kirjeitä ja pikku kääröjä. Kun hän tiedusti, mistä postini harvinainen runsaus johtui, kerroin hänelle, että oli syntymäpäiväni. Siihen hän ei virkkanut mitään, huomautti vain piloillaan täydelleen unohtaneensa, että hänelläkin oli syntymäpäivä. Mutta kun illalla istuuduin päivällispöytään ja levitin ruokaliinani, löysin siihen piilotetun uudenuutukaisen, viidensadan punnan suuruisen Englannin pankin setelin, ja kun vilkaistuani siihen katsoin pöydän ylitse häntä silmiin, punehtui hän kuten poika, joka on yllätetty vallattomasta kujeesta.

"Herra Mazaroff!" huudahdin. "Anteliaisuutenne on liian ruhtinaallinen!"

Hän vilkaisi ympärilleen huolestuneena, ikäänkuin olisi pelännyt tarjoilijoiden kuulevan.

"Soso! Hiljempaa, nuori mies!" hän jupisi. "Siitä ei kannata puhua! Pistäkää se pussiinne älkääkä enää hiiskuko siitä mitään — ansaitsette varmasti paljon enemmän kuin tuollaisen lappusen!"

Tiesin hänen tarkoituksensa. Koko pohjoiseen suunnatun matkamme ajalla hän väsymättömästi haastatteli minua sodasta ja omasta osuudestani siellä. Oli hyödytöntä väittää, että olin unohtanut jotakin; hän tahtoi kuulla kaikki. Tavallisesti hän innostui määrättömästi; hänen silmänsä säihkyivät, ja kädet olivat liikkeessä. Voittoisat tapahtumat riemastuttivat häntä sanomattomasti, kun taas tappiot puolestaan lamauttivat häntä yhtä voimakkaasti; erikoisen jännittävissä kohdissa hän joskus huudahteli äänekkäästi. Ja kaikkia mukana olleita nuorukaisia hän ihaili tavalla, joka lähenteli todellista sankarien palvontaa.

"Suurenmoisia poikia, erinomaisia!" hän saattoi mutista. "Oi, jospa olisin ollut kolmekymmentä vuotta nuorempi!"

Sopeuduimme loistavasti yhteen — hän oli mainio, isällisen veljellinen toveri. Kuukauden kuluttua olimme eroittamattomat. Olimme silloin joutuneet Englannin pohjoisosien viileään lokakuiseen ilmastoon, Northumberlandin etelärajoille. Tarkastettuaan karttaansa hän antoi ohjaajalle määräyksen oikaista suoraan poikki maan luoteista kohti Hexhamin ja Warkin kautta niiden takana oleville jylhille maisemille; päämääränämme oli Marrasdalen nummella sijaitseva paikka, mikä karttaan oli merkitty Lehtokurpan majataloksi.