Tunsin Crolen nykivän hihastani, mutta hypähdin pystyyn.
"En tiedä siitä mitään!" huudahdin. "En ole milloinkaan kuullut siitä!"
Wetherby katsahti minuun uudelleen; hänen katseessaan oli pureva ilme, joka harmitti minua kovasti, ja tunsin veren kohoavan poskiini.
"Te ja vainaja olitte luullakseni hyvin läheisiä ystävyksiä", sanoi hän tyynesti. "Eikö asia ole niin?"
"Meistä oli tullut läheiset ystävykset, hyvin läheiset", vastasin.
"Mutta —"
Hän keskeytti minut, heilauttaen kättään ja hymyillen taaskin ilkeästi.
"Niin läheisiä ystävyksiä, että hän jättää teille kaikki rahansa — tavattoman omaisuuden! — ja määrää teidät viimeisen tahtonsa ja jälkisäädöksensä ainoaksi toimeenpanijaksi — eikä sittenkään edes mainitse teille hyvistä aikeistaan ja teidän harvinaisesta onnestanne!" hän jatkoi melkein pilkallisesti. "Oletteko varma, ettei muistinne petä?"
"Olen varma jostakin muustakin kuin siitä!" kivahdin rohkeasti. "En tiedä kerrassaan mitään Mazaroffin jälkisäädöksestä, en ole tiennyt hänen tehneen sellaista. Mutta sen tiedän, että jos Mazaroff todella oli Merchison ja jos hänen jälkisäädöksensä löytyy ja minä joudun hoitamaan hänen rahojaan, siirrän ne niille henkilöille, joille ne kuuluvat — hänen leskelleen ja tyttärelleen. Kuuletteko sen, herra Wetherby? Jollette, niin sanon sen vielä kerran!"
Mutta tällöin oli Crole tarttunut käsivarteeni ja kiskoi minua istumaan.
"Istukaa, Holt, te nuori aasi!" hän supatti kiivaasti. "Istukaa! Antakaa minun hoitaa tämä asia!" Myöskin hän nousi pystyyn; hänen äänessään oli leppeä, tyynnyttävä sointu, kun hän alkoi puhua tutkintotuomarille: