Maythorne ei vastannut mitään — heti kohta. Hän otti esille savukekotelon. Crole pudisti päätään; hänellä oli vanhanaikaiset tupakkatottumukset. Ja Maythorne ja minä olimme poltelleet viisi minuuttia ja samalla kävelleet hyvän matkan Cityn katuvilinässä, ennen kuin Maythorne alkoi puhua — tällä kertaa varmasti.
"Sanonpa teille, mitä arvelen", hän virkkoi äkkiä. "Armintrade on sama mies, jota Mazaroff tahtoi tavata Marrasdalen nummella. Mutta kohtasivatko he toisensa? Holt ei tiedä — ei kukaan tiedä — ei ainakaan kukaan, mikäli me olemme kuulleet. Mutta Armintrade on sama mies! Kuten äsken saimme tietää, hoiti Armintrade kaikki Mazaroffin asiat pankissa, josta juuri lähdimme — juuri Armintraden käsiin joutui siis myöskin se kirjattu kirje, jonka kuitti on taskussani. Meidän on saatava hiukan puhella Armintraden kanssa. Mutta sitä ennen" — hän keskeytti lauseensa ja heilutti kättään ohitsemme ajavalle ajurille — "sitä ennen käymme tarkastamassa Mazaroffin huonetta ja tavaroita Hotel Cecilissä."
Tutkimuksiemme tämä osa ei tuottanut meille lainkaan vaikeuksia. Mazaroffin jutusta eli, kuten sitä myös nimitettiin, Marrasdalen nummen murhasta oli ollut sanomalehdissä siksi runsaasti selostuksia, että hotellin johtohenkilöt tunsivat tapahtumat hyvin, ja pian me kolme olimme siinä huoneessa, jossa olin kohdannut vainajan ensimmäisen kerran. Crole ja minä olimme katselijoina, Maythornen tarkastaessa huonetta järjestelmällisesti. Tulokset olivat laihat; Mazaroff ei ollut niitä miehiä, jotka kasaavat kaikenlaista kamaa; tuttavuutemme aikana olin pannut merkille, että hän aina poltti eri paikoissa matkamme varrella saamansa kirjeet luettuaan ne. Yhtäkaikki Maythorne teki muutamia havaintoja, joista oli apua, jos kohta ne eivät olleet kouraantuntuvan tärkeitä. Eräästä vanhasta arkusta hän kaivoi näkyville joitakuita koulukirjoja, joiden kunkin nimilehdelle oli kirjoitettu nimi Andrew Merchison sekä päivämäärä; ne hän ojensi Crolelle.
"Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli Merchison", sanoi Crole, selaillessaan kirjoja. "Ei ole todennäköistä, että hän muutoin olisi viitsinyt säilyttää näitä kirjoja. Nämä sopii mainiosti näyttää rouva Elphinstonelle. Mutta toivoisinpa, että löytäisimme enemmän papereita!"
Maythorne löysikin muutamia papereita kirjekotelosta, joka oli Mazaroffin kirjoituspöydällä olevassa lukitsemattomassa lipastossa. Ne olivat kirjeitä — yksityisiä kirjeitä kaikki paitsi yhtä; ne oli viime aikoina lähettänyt Kapkaupungista joku Herman Kloop, joka nähtävästi oli Mazaroffin läheinen, henkilökohtainen ystävä. Niissä ei ollut mainittu juuri mitään liikeasioista; ne sisälsivät etupäässä pakinaa, kerhopakinaa, henkilötietoja ynnä muuta sen tapaista vanhojen ystävysten välistä jutustelua. Mutta niillä oli oma arvonsa, huomautti Maythorne — nyt hän tiesi nimen ja osoitteen Kapkaupungissa ja voi sähköttää sinne saadakseen vainajasta eräitä tietoja.
Se ainoa kirje, joka ei ollut Herman Kloopin kirjoittama, näkyi erityisesti herättävän kumppanieni mielenkiintoa. Se oli samassa kotelossa kuin Kloopin kirjeet, mutta sen kuoren kielekkeessä oli Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän sinetti ja sen Lontoon-konttorin osoite. Maythorne osoitti meille heti postimerkkiä ja päiväystä, kirje oli pantu postiin Lontoossa edellisen tammikuun 3 päivänä.
"Se on epäilemättä Armintradelta Mazaroffille", arveli Maythorne. Hän oli innostuneen näköinen avatessaan kirjeen, mutta sitten hänen kasvonsa venyivät pitkiksi.
"Salakirjoitusta!" huudahti hän. "Siinäpä mutka!"
Paperiarkki oli melkein täynnä kirjoitusta; sen kirjoittaja oli mies, joka, kuten Maythorne kerkeästi huomautti, käytti teräväkärkistä kynää, oli alunperin kouliutunut liikemaailman kynänkäyttöön ja jonka numeroista näki, että hän käsitteli niitä yhtä mittaa. Mutta meille kirjeen sisällys oli merkityksetöntä mongerrusta: emme ymmärtäneet siitä vähääkään. Mutta jotakin oli paperiarkissa sentään selvääkin; se oli pankin tavallista kirjepaperia ja arkin etusivun otsikossa oli pankin nimi ja osoite. Kirjeen alku oli ymmärrettävää kieltä: Hyvä Herra Mazaroff. Samoin loppu oli selvä: Kunnioittaen John Armintrade. Mutta niiden välillä oli kummallisia sanoja ja numeroita sekasotkuna, joka oli meille hepreaa.
"Salakirjoitusta!" toisti Maythorne. "Mazaroffilla kai oli sen lukemisen opas. Se oli epäilemättä hänen muistikirjansa välissä ja on niin ollen varastettu. No niin! Sitäkin ilmeisempää on, että meidän on päästävä herra John Armintraden pakinoille. Mutta ensin — jotakin muuta."