"Aivan kuten viljakauppiaat pyörittelevät maanviljelijäin ohranäytteitä", huomautti Crole. "Mutta pitäisipä olla monta hehtolitraa ohria, Holt, arvoltaan vastaamaan kourallista noita jyväsiä. Nämä miehet — mutta Kloop on tavannut jonkun tuttavansa."
Kloop oli todellakin tervehtinyt miestä, jonka hienoa, verkaista päällystakkia koristi uhkea turkiskaulus ja mustaa, silkkistä kaulaliinaa säihkyvä timanttineula. He olivat ilmeisesti hyviä tuttuja ja tervehtivät toisiaan perin riemuisasti ja pudistaen kauan toistensa kättä — minkä jälkeen Kloop veti toisen syrjään. Kun he muutamien minuuttien kuluttua erosivat, tuli Kloop luoksemme pudistaen päätään.
"Se mies tuntee tämän paikan läpikotaisin", hän ilmoitti, "ja saa heti tiedon kaikesta merkittävästä ja harvinaisesta. Hän ei ole kuullut mitään Mazaroffista eikä hänen sinisistä timanteistaan. Ja se vahvistaa yhä enemmän sitä luuloa, joka minulla on ollut koko ajan, nimittäin että Mazaroff aikoi myydä siniset timanttinsa yksityistietä päästämättä niitä markkinoille — ehkäpä hänellä oli jo ostajakin tiedossaan. Markkinapaikka on juuri tämä. Eikä tuo mies tiedä mitään. Mutta onhan täällä vielä muitakin."
Senjälkeen hän käväisi useissa toimistoissa ja puhutteli monia kadulla kohtaamiansa miehiä; hän vei meidät kapeata kujaa myöden omituiseen, vanhanaikaiseen Mitre-nimiseen kapakkaan, jossa tunnuimme joutuneemme kuudennelletoista vuosisadalle. Siellä oli miehiä, jotka polttelivat moitteettomalta tuoksahtavia sikaareja ja joita Kloop puhutteli. Mutta Mazaroffista emme saaneet tietoja.
"On ilmeistä", sanoi Kloop, kun taaskin olimme kadulla, "että Mazaroff ei ole käynyt täällä oleskellessaan Lontoossa. Hänet olisi tunnettu täällä nimeltä — yksistään se seikka että hänellä oli hallussaan kaksi sellaista kiveä, olisi levittänyt sen tiedon tänne yltympäri. Nyt olen varma siitä, että jos Mazaroff näytti sinisiä timanttejaan täällä Lontoossa, niin se tapahtui yksityisesti."
Sanottuaan sitten, että hänen nyt oli hoidettava omia asioitaan, ja pyydettyään meitä ilmoittamaan hänelle hotelliin, jos hän voisi vielä tehdä jotakin tahi jos meillä olisi jotakin hänelle kerrottavaa, erosi Kloop meistä. Me kolme palasimme pitkin Holbornia, ja kun kello oli jo paljon yli kahdentoista, poikkesimme Crolen ehdotuksesta Holborn-ravintolaan puoliselle.
"No niin, jonkun verran olemme saaneet selville", virkkoi Maythorne istuuduttuamme erääseen nurkkapöytään. "Olemme saaneet tiedon noista timanteista. Minä kuvittelen kaiken käyneen seuraavasti: Mazaroff lähetti ensimmäisen — nimittäkäämme sitä Sininen timantti yhdeksi — käyttämänsä pankin Lontoon-konttoriin. Mutta — lähettikö hän sen talletettavaksi tuloonsa saakka vai näytettäväksi mahdolliselle ostajalle? Minun luullakseni näytettäväksi — menenpä vielä pitemmällekin, ottaen huomioon salakirjoituksisen kirjeen. Arvelen, että Armintrade, joka silloin työskenteli Etelä-Afrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttorissa, sen lisäksi, että hän pankin puolesta hoiti Mazaroffin kirjeenvaihtoa, lisäksi oli — otaksuttavasti jonkun aikaa — myöskin yksityisesti kirjeenvaihdossa Mazaroffin kanssa. Ajattelen, että Armintrade otti huostaansa ensimmäisen sinisen timantin, kunnes Mazaroff saapuisi tuoden toisen, ja otaksuttavasti sillä välin kuulusteli sopivaa ostajaa molemmille."
"Mutta ei timanttien kauppakeskuksessa?" huomautti Crole.
"Ei", myönsi Maythorne. "On toisia — parempia paikkoja. Jos ne timantit olisivat joutuneet niille markkinoille, joista äsken näimme vilahduksen, niin monet sormet olisivat syyhyneet himosta päästä osallisiksi voitosta. Mutta on yksityisiä ostajia — mannermaalla yhtä hyvin kuin täälläkin, Amerikassa samoin kuin Euroopassakin."
"Onko kellään rahaa riittävästi nykyisin?" kysyi Crole melkein valittaen. "Mazaroff olisi vaatinut aimo hinnan!"