"No niin", vastasi Frobenius, "sovimme, että kohtuullinen hinta oli satakuusikymmentätuhatta puntaa."
VIIDESTOISTA LUKU
Äsken rikastuneet
Vaikka jalokivikauppias lausuikin tämän tavattoman rahasumman yhtä rauhallisesti kuin vihanneskauppias mainitsee karviaismarjojen käyvän markkinahinnan, emme me muut olleet ihan yhtä tyyniä, ja Crolelta pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Satakuusikymmentätuhatta puntaa kahdesta timantista! Hohoo! Se on poikkeuksellista, eikö olekin?"
"On pidettävä mielessä, että nämä timantitkin olivat poikkeukselliset", huomautti Frobenius huulillaan ylemmän tiedon levollinen hymy. "En tosin nähnyt kuin yhden. Mutta myyjä vakuutti, että toinen on yhtä komea, jollei komeampi. Sellaista paria ei tuoda markkinoille joka päivä, ei joka vuosi, kenties ei kertaa miespolven aikana. Sopimamme hinta oli kohtuullinen — ei vähääkään liioiteltu."
"Olisitteko maksanut sen itse?" kysyi Maythorne terävästi.
"No niin", vastasi jalokivikauppias, "olisin antanut kymmentätuhatta vähemmän."
"Ja olisit kai ollut jotakuinkin varma sievoisesta voitosta, vai mitä?" virkkoi Crole.
"Kyllä olisin voittanut", myönsi Frobenius. "Mutta timanttejahan ei tarjottu minulle. Olin ainoastaan arvostelemassa."