Hän seisahtui keskelle katukäytävää, jääden hetkiseksi tuijottamaan kiveykseen kädet työnnettyinä housuntaskuihin. Äkkiä hän katsahti meihin, kutsui ohitsemme ajavaa ajuria ja kehoitti meitä nousemaan kanssaan rattaille.
"Tulkaa toimistooni!" hän kehoitti. "Siellä on minulla apulainen — uskottu konttoristini — jonka pää on Euroopan terävimpiä ja muisti varmimpia. Hän tietää sen!"
Maythornen toimisto oli Conduit-kadulla, joten pääsimme sinne muutamissa minuuteissa. Halusin kiihkeästi nähdä, millainen paikka se oli, luonnollisesti arvellen, että yksityisetsivän työskentelypaikka on likaisen harmaa ja synkkä. Mutta asianlaita olikin täsmälleen päinvastainen; toimisto oli melkein palatsimainen. Siellä oli etuhuone, jossa kaksi näppärännäköistä neitosta uutterasti naputti kirjoituskoneiden näppäimiä ja vilkas poika ilmeisesti toimi ovenvahtina; sen takana oli sisempi, hyvin upeasti sisustettu huone; siellä istui nuori herrasmies, joka meidän astuessamme sisään luki mukavassa asennossa Sporting Timesiä heittämättä sitä kädestään noustessaan pystyyn kumartamaan meille. Sen takana taas oli ilmeisesti isännän tarkoin yksityinen osasto, huone, jonka turkkilaiset matot, pehmeät nojatuolit, muutamat hienot taulut ja viimeisen kuosin mukainen konttorikalusto teki perin uhkeaksi. Siinä huoneessa kerrottiin epäilemättä kaameita salaisuuksia silloin tällöin, mutta se tapahtui aisteja suuresti viehättävässä ympäristössä.
Tämän huoneen kummassakin päässä oli kirjoituspöytä; sisään tullessamme istui kaukaisemman ääressä nuori mies, joka olisi herättänyt huomiotani, missä hyvänsä olisin hänet kohdannut. Hän oli pienikokoinen mies, melkein höyhensarjalainen, käyttääkseni painijain kieltä, ja hänen hintelän ruumiinsa verhona oli hyvin leveäraitainen tweedkankainen puku; tavallisen kauluksen asemasta hänellä oli metsästysliina, jonka laskoksia piti koossa kultainen, hevosenkengän muotoinen neula; siihen nähden hän olisi voinut olla tallipoikien päämies. Mutta hänessä oli silmäänpistävämpiä piirteitä, jotka tulivat näkyviin heti, kun hän nousi seisomaan ja kääntyi esimiehensä puoleen. Hänellä oli terävin ja omituisin näkemäni sininen silmäpari, tutkivin nenä ja mitä vankimman ja itsepäisimmän leuan yläpuolella perin suoraviivaiset huulet. Mutta nämäkään seikat eivät olleet kukin erikseen eivätkä kaikki yhdessä hänen huomattavimmat piirteensä. Ensinnä kiintyi katse hänen punaiseen tukkaansa, jonka helakka, väärentämätön väri liekkiryöppynä kuvastui himmeän rauhallisia seiniä vastaan siitä huolimatta, että hän piti sitä lyhyeksi ajeltuna, minkä johdosta hänen liian isot, jotensakin suipot korvansa olivat sitäkin selvemmin näkyvissä. En tiedä, mitä Crole hänestä ajatteli — hän oli epäilemättä nähnyt miehen jo aikaisemmin, kenties useita kertoja — mutta omassa mielessäni kiteytyi heti nähtyäni hänen eloisa ihonsa, terävä nenänsä ja yleensä valpas olemuksensa hänestä saamani vaikutelma yhdeksi sanaksi. Vainukoira!
Maythorne viittasi meitä istuutumaan rattoisasti räiskivän takkatulen kahden puolen oleviin tukeviin tuoleihin, pani syrjään keppinsä ja käsineensä ja kääntyi sitten konttoristinsa puoleen, joka noustuaan kirjoituspöytänsä äärestä seisoi odottaen.
"Cottingley!" alkoi Maythorne, käyden suoraan käsiksi asiaan ilman esipuheita. "Tunnemmeko nimen Mallison?"
Näin nopean valon välähdyksen punapäisen miehen silmissä — näytti siltä kuin olisi jossakin niiden takana äkkiä sytytetty lamppu. Suoraviivaisten, ohuiden huulien tiukka ilme heltisi — mies nyökäytti lyhyeksi ajeltua päätään.
"Kyllä tunnemme. Mallison. James Mallison."
Miehen ääni oli yhtä omituinen kuin ulkomuotokin. Se oli jonkunlainen hillitty, inisevä falsette. Konttoristi tuijotti edelleen Maythorneen, ja tämä nyökkäsi.
"Arvelin sinun muistavan sen, Cottingley. Missä yhteydessä se oli?"