Hän katkaisi sanansa jyrkästi. Ulko-ovelleni koputettiin hiljaa, mutta jatkuvasti. Käännyimme kumpikin sinne päin kuuntelemaan. Taaskin kuului kolkutusta. Ja silloin lähdin huoneesta, astelin pienen eteissalin läpi ja aukaisin oven — peräytyäkseni ällistyksestä hätkähtäen.
Ovella oli Sheila — yksin!
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Miten se oli saatu?
Hänen nimensä luiskahti tahtomattani huuliltani seisoessani siinä, tuijottaen häneen — hän oli ollut sinä iltana yhtä mittaa mielessäni. Hän naurahti puolittain ujosti, kun se pääsi suustani, mutta oli hillitympi kuin minä ja astui eteissaliin, ikäänkuin tässä — minusta yllättävässä — käynnissä ei olisi ollut mitään omituista.
Olin jättänyt arkihuoneeni oven auki; hän vilkaisi siitä sisälle ja näki Maythornen; hänen ensimmäiset sanansa olivat perin asialliset.
"Maythorne on luonanne? Se sopii mainiosti! Nyt —"
Seurasin häntä huoneeseen ja suljin oven. Maythorne oli ponnahtanut seisoalleen; sekunnin tahi parin ajan seisoimme kaikki kolme töllistellen toisiamme. Minä puolestani olin tyyten ymmällä; Maythorne malttoi mielensä paremmin. Hän siirsi tuolin takan eteen ja viittasi äänettömästi Sheilaa istuutumaan siihen.
"Neiti Merchison on kaiketi tullut siitä syystä, että jotakin on tapahtunut?" hän alkoi.
"Juuri niin!"