Sheilalla oli yllään väljä matkavaippa — paksu, turkisvuorinen — ja istuutuessaan välissämme olevaan tuoliin hän päästi sen napit osittain auki, pisti kätensä johonkin sisätaskuun ja otti esille kokoon taitetun paperin. Sitten hän ojensi sen minulle yhtä tyynesti kuin se olisi ollut vain tavallinen kirje.
"Herra Maythorne on oikeassa, jotakin on tapahtunut", hän ilmoitti.
"Tässä on jälkisäädös. Toin sen teille itse."
Hänen sanojaan seuranneen hiljaisuuden aikana tunkeutui tajuntaani kaksi heikkoa ääntä, kuten merkityksettömät äänet usein tekevät tärkeillä hetkillä. Toinen aiheutui siitä, että Maythorne, joka Sheilan koputtaessa oli juuri ollut sytyttämäisillään sikaarin, raapaisi tulitikun; toinen oli paperin hiljainen kahina minun levittäessäni sen auki. Vilkaisin sen alareunassa olevaan nimikirjoitukseen — se oli epäilemättä Yorkissa tehty jälkisäädös, josta Postlethwaite oli kuulusteluissa puhunut. Ojensin sen Maythornelle; hän silmäili sitä, taittoi sen jälleen kokoon ja kääntyi sitten tyynesti Sheilaan päin, pitäen sitä kädessään.
"Mistä saitte tämän käsiinne, neiti Merchison?" hän tiedusti.
Vastaus tuli empimättä ja terävästi, sävyltään jonkun verran kovasti.
"Varastin sen!"
"Varastitte sen? Keneltä?"
"On turhaa kaarrella! Varastin sen omalta äidiltäni!"
Maythorne ja minä vilkaisimme toisiimme. Sheila katseli vuoroin meitä kumpaakin. Sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi tuolini takana olevaan pieneen pöytään.
"Pyytäisin", virkkoi hän, "antamaan minulle lasin viiniä. Tuolla näkyy olevan portviiniä. Söin tietystikin puolisen junassa ja sitten nautin jonkunlaisen päivällisen Euston-asemalla, mutta tahtoisin mielelläni lasin portviiniä ja keksin, jos sellaista on käsillä — sitten kerron teille — paljon!"
Minulla oli erinomaista portviiniä, isältäni saatua lahjaa, ja ehätin kaatamaan sitä hänelle pikariin ja asettamaan keksilaatikon hänen eteensä. Pureksittuaan keksin puoliväliin ja ryypättyään viiniä kerran tahi pari hän kääntyi Maythornen puoleen, naurahtaen omituisesti, puolittain uhmaavasti.