"Rohkenenpa otaksua, että olette kuullut sellaisista tapauksista — kenties tuntenutkin niitä — jolloin tytärten on ollut pakko puhua julki totuus äideistään, herra Maythorne?" hän alkoi. "No niin — lieneepä menettelyni oikea tai väärä, aion kertoa teille totuuden äidistäni. Varastin tuon jälkisäädöksen tänä aamuna häneltä, koska tiesin, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta pitää sitä hallussaan, ja saatuani sen käsiini hypähdin polkupyörälleni ja oikaisin suoraa päätä Black Gillin risteysasemalle ja nousin ensimmäiseen etelään lähtevään junaan luovuttaakseni sen asianomaiselle henkilölle. Jollen olisi sitä tehnyt, niin kuka tietää, miten sille olisi käynyt?"
Maythorne silmäili häntä tarkkaavasti, nyökytellen päätään ymmärtävästi hänen jokaiselle lauseelleen. Minä puolestani istuin ymmälläni ja ihmeissäni. En käsittänyt mitään — toistaiseksi.
"Niinkö?" sanoi Maythorne. "Niinpä niin. Mutta tiedossanne on asioita paljon enemmän, neiti Merchison. Ja me olemme — kolmen kesken."
Sheila söi loppuun pureksimansa keksin ja joi tyhjäksi lasinsa; sitten hän sysäsi vaippansa tuuheata kaulusta taaksepäin ja pani kätensä syliinsä ristiin — huomasin niiden hiukan vapisevan.
"Niin", hän myönsi, "tiedän koko joukon enemmän ja kerron sen teille heti. Kuten jo heti alussa mainitsin — nyt on turhaa koettaa kierrellä! No niin, asia on näin. Heti kun kuulustelussa saimme kuulla jälkisäädöksestä, tiesin äitini kiihkeästi haluavan saada tietoja, mutta en tietystikään lainkaan epäillyt, että se joutuisi hänen haltuunsa. Tahdoin ilmoittaa teille, sillä on turhaa väittää sitä vastaan, että äitini on sellaisia naisia, jotka rakastavat rahaa — hänestä on raha kaikki kaikessa — niin juuri, kaikki kaikessa. Alusta alkaen käsitin, että niin pian kun hän todella alkoi uskoa Mazaroffia Merchisoniksi, alkoi hänessä myöskin kiteytyä ajatus saada Mazaroffin omaisuus haltuunsa. Mervyn!" hän äkkiä huudahti, lausuen nimeni ensi kerran ja laskien kätensä käsivarrelleni, ikäänkuin etsien suojaa luonnolliselta turvaajaltaan. "Sanoinhan silloin, kun tuonnoittain kävelimme pois kuulustelusta, että minä — minä — en tahtonut sinun luovuttavan käsistäsi sitä omaisuutta — etten halunnut sen joutuvan muille? Sanoinhan sen sillä tavoin, että uskoit minun puhuvan tosissani ja vakavasti?"
En voinut muuta kuin nyökätä; hänen kiihkeä sävynsä ja kätensä puristus tuntuivat sitovan kieleni. Ilmeisesti hänen sanansa verhosivat jotakin sellaista, mitä kykenin vain arvaamaan.
"No niin", jatkoi hän, "en tiennyt, mihin äitini saattaisi ryhtyä; en tiedä nytkään — sen sanon teille molemmille heti — mitä hän on tehnyt; sen vain tiedän, että hän on tavalla tai toisella saanut haltuunsa tuon jälkisäädöksen ja että minä olen varastanut sen häneltä, luovuttaen sen teille. Kaikki kävi seuraavasti. Toissa iltana melkoisen myöhään käyttäytyi äitini jokseenkin omituisesti. Vähän päivällisen jälkeen hän lähti ulos, selittäen menevänsä katsomaan jotakin kylässä sairaana viruvaa vanhaa miestä. Äitini ei millään tavoin kovin paljoa huolehdi sairaista vanhuksista, olivatpa ne sitten miehiä tai naisia, ja minua kummastutti, että hän näki niin paljon vaivaa tässä erikoisessa tapauksessa. Hän meni ja oli poissa jonkun aikaa — niin kauan, että isäpuoleni, jonka huomiokyky tavallisesti on mahdollisimman heikko, pani sen merkille ja kehoitti minua lähtemään vanhuksen majalle noutamaan äitiä takaisin. Minä menin — äiti, niin minulle kerrottiin, oli ollut siellä, mutta viipynyt vain muutamia minuutteja. Poistuin sieltä ja kohtasin hänet lähellä porttiamme; hän selitti kerran ulkona ollessaan pistäytyneensä katsomassa eräitä toisia vanhuksia — mikä ei suinkaan ole todennäköistä, koska kaikilla iäkkäillä alustalaisillamme on tapana paneutua makuulle kello kahdeksan. Jo silloin epäilin jotakin, mutta en tietänyt, mitä."
"Jatkakaa!" kehoitti Maythorne tyynesti. "Kertokaa meille kaikki!"
"No niin, eilen illalla toistui sama temppu", puhui Sheila edelleen. "Äiti lähti kotoa, ilmoittaen meille saman syyn, ja oli poissa vieläkin kauemmin. Herra Elphinstone, joka oli vilustunut hieman, paneutui makuulle, ja sitten tein minä samalla tavoin. Vihdoin kuulin äidin palaavan; lähdin aamupuvussani ja yötohveleissani katsomaan, voisinko jollakin tavoin auttaa häntä. Ja juuri silloin tein erään havainnon. Pyydän, ettette luulisi minun vakoilleen ettekä kuunnelleen oven takana — en tehnyt kumpaakaan: kaikki kävi sattumalta. Äiti oli sisemmässä kirjastossa; näin hänet verhojen välitse, jotka eroittivat sen isosta kirjastohuoneesta. Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi pieni lamppu; hän seisoi pöydän ääressä, tarkastaen paperiarkkia. Ja — en tiedä, oliko se innoitettu näkemys vai mikä — mieleeni välähti, että hänen lukemansa paperi oli kadonnut jälkisäädös! Sitten — no niin, sitten pidin häntä silmällä — sen tunnustan. Hän luki paperin lävitse, taittoi sen kokoon, katsahti ympärilleen, siirtyi kirjahyllyn luo ja pisti paperin nurkassa olevan paksun, isokokoisen teoksen — Draken Eboracumin — väliin. Sitten poistuin — mutta en nukkunut. Tiesin, että oli pahaa tekeillä. Olin varma, ehdottoman varma siitä, että äitini kädessä näkemäni paperi oli jälkisäädös, mistä ja miten hän sen sitten lieneekään saanut! Ja keskellä yötä nousin vuoteestani, menin kirjastoon suoraan teoksen luokse, otin paperin sen välistä pimeässä ja raapaisin sitten tulta tikulla. Yksi vilkaisu luonnollisestikin riitti. Panin paperin takaisin ja palasin vuoteeseeni. Mutta uni oli karkonnut silmistäni. Minusta tuntui — oi, en tiedä, miltä minusta tuntui. Ilkeä rikos oli tekeillä — lähellä minua. Vaikka hän olikin oma äitini, niin mikä oikeus hänellä oli pitää jälkisäädöstä hallussaan? Mistä hän oli sen saanut? Ja millä keinoin? Oliko hän sekaantunut — en tohtinut ajatella, mihin hän oli saattanut sekaantua. Mutta yhdestä asiasta olin varma — jos jälkisäädös jäisi hänen huostaansa, niin hän todennäköisesti tuhoaisi sen, ja sitten — niin, sitten tapahtuisi monenlaista, mitä en soisi tapahtuvan. Ja siispä päätin itse käydä ohjaksiin. Nousin makuulta varhain — paljon ennen kuin kukaan muu, edes palvelijatkaan, oli liikkeellä. Varustauduin matkalle, otin jälkisäädöksen, hypähdin polkupyörälleni ja lähdin Black Gillin asemalle — oli vielä pimeä, kun lähdin. Pääsin Carlisleen — ja sitten tietystikin oli tie selvänä Lontooseen. Nyt on jälkisäädös teillä!"
Maythorne, joka oli istunut koko ajan, antaen wiskynsä ja soodansa olla maistamattomana kyynärpäänsä lähellä, tarttui äkkiä lasiinsa ja kumarsi Sheilalle enemmän kuin muodollisen kohteliaasti.