"Kävelkää tuonne kaupunkiin, mr Vandamarke, niin tiedätte, missä olette", vastasi johtaja, tyynesti ja levollisesti naurahtaen. "Pian pääsette kotiinne Prince's Gaten varrelle. Hyvää yötä vain!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli auto vierinyt edelleen. Mutta se kulki vain muutaman kymmenkunnan metriä. Sitten se pysähtyi, kääntyi — suhahti hetkistä myöhemmin ohitsemme suuremmalla vauhdilla ja hävisi. Me käännyimme kaupunkia kohti.
"Missähän olemme?" kysyi mr Vandamarke. "Outoa seutua — ja tähän aikaan. Varmaankin…"
"Kello lähenee kymmentä", sanoin minä. "Mutta olemmepa missä tahansa, jos tämä paikka on Lontoon tien vartta, pääsemme pian kotiin."
"Sitä ei voi tietää, Gregg", vastasi hän. "Saatamme olla pitkän matkan päässä Lontoosta, eikä tähän aikaan kenties mene junaa. Ajoimme hyvän taipaleen siinä autossa!"
"Luulen niiden tarkoittaneen mitä sanoivat", vastasin. "Ja valot tuolla näyttävät isohkon aseman lyhdyiltä. Joka tapauksessa olemme nyt vapaudessa. Saanko tehdä teille erään kysymyksen, mr Vandamarke?"
"Vaikka tuhannen, poikani, jos haluatte!" sanoi hän. "Kymmenenkin tuhatta!"
"Yksi riittää", virkoin minä. "Ja se on täydellinen. Onko teillä mitään aavistusta, keitä nuo miehet olivat?"
"Ei minkäänlaista!" huudahti hän heti. "Ei enempää kuin teilläkään. Mistäpä muusta heidät voisi tuntea kuin äänestä? Enkä minä kuullut mitään tuttua äänen värettä?"
"Kuitenkin täytyy heidän tietää melko paljon teistä ja tavoistanne", huomautin minä.